buuri: (Default)
Friday, May 22nd, 2009 09:04 pm
Anne Allison kirjoittaa teoksessaan Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan (aiemmat kirjoitukseni teoksesta) mangassa olevista kohtauksista, joissa miehet katsovat vähissä pukeissa olevia tai alastomiksi riisuttuja naisia. Hän pohtii, mitä merkityksiä tällaisilla kohtauksilla on lapsille suunnatussa mangassa ja millainen suhde näillä kohtauksilla, jotka eivät johda esimerkiksi koskettamiseen, on seksuaalisuuteen. Pohdinnassaan hän yhdistää seksuaalisuuden ja identiteetin määrittelyn sekä fantasian ja toden suhteen ja arvioi kriittisesti länsimaalaista antropologiaa.

Allisonin teos alkaa kuvauksella fantasian ja todellisuuden yhteenkietoutumisesta. Mietin kuvausta itse muutama viikko sitten, kun pidin tenttiin lukemisen lomassa pieniä eskapistisia taukoja. Allison yhdistää mangan sekä eskapistiseen fantasiaan että työntekoon: hän perustelee, että pojat (Allisonin näkökulma keskittyy poikiin ja miehiin) lukevat mangaa läksyjen lomassa ja sitä on heille ehkä annettukin nimenomaan opiskeluun kannustavaksi ja opiskelusta palkitsevaksi välipalaksi; samoin aikuiset miehet lukevat mangaa metrossa matkalla töihin. Kummassakin tapauksessa kyseessä on vielä eroottisia kuvia sisältävästä mangasta: lapsille suunnatussa mangassa on eroottisia kohtauksia, joissa paljastetaan naisten ruumiinosia, ja aikuisille suunnattu manga on vielä suuremmassa määrin eroottista. "Gazing at female bodies is constructed both as diversionary and recreative for males and as sexual", Allison toteaa, eli että naisten ruumiiden tai ruumiinosien katsominen on miehille huvitusta, virkistäytymistä työstä ja seksuaalista.

Allison kirjoittaa, että seksin voi nähdä japanilaisille miehille hyödykkeenä, joka avioliitossa tähtää lisääntymiseen ja on avioliiton ulkopuolella rentoutumista ja huvia (recreative). Hänen mukaansa japanilainen avioliitto ei perustu rakkaudelle tai intohimolle vaan keskiössä ovat perheen perustaminen ja lasten kasvattaminen. Seksi huvin vuoksi on keskittynyt pikemminkin miehille suunnattuihin eroottisiin palveluihin, esimerkiksi klubeihin, joissa miehet puhuvat eroottisesti naisille ja katsovat puolittain alastomia naisia (esimerkiksi tarjoilijoita). Klubien naiset ovat palveluja käyttäville miehille toisia eli miehiä ja heidän vaimojaan sosiaalisesti alempana. Seksin jako lisääntymiseen tähtäävään seksiin ja huvin vuoksi harrastettavaan seksiin sisältää siis hierarkiaa. Lisäksi tällainen jako voi ylipäätään olla olemassa sukupuolittuneen työnjaon vuoksi: miehet käyvät pääasiassa kodin ulkopuolella töissä kun taas naiset kasvattavat lapsia kotona.

Allison huomioi, että eroottisia palveluja miehille tarjoavissa klubeissa ei kuitenkaan hyväksytä genitaalista ja ejakulaation sisältävää seksiä. Hän näkee yhtäläisyyksiä työmatkalla luetun mangan ja eroottisten palveluiden välillä. Molemmissa on elementtejä vapaa-ajasta ja rentoutumisesta mutta myös työnteosta, koska esimerkiksi ravintolassa saatetaan käydä työpaikan kustannuksella, ja toisaalta tällaiset vapaa-ajan ja erotiikan yhdistävät paikat ovat kalliita eli edellyttävät kovaa työtä. Lisäksi molemmissa intohimon ei anneta häiritä työntekoa ja liiketoimintaa. Miehet eivät voi masturboida lukiessaan mangaa julkisella paikalla, ja fyysinen seksuaalinen kanssakäyminen eroottisten klubien naisten kanssa on myös tabu. Allison väittää, että japanilaiseen yhteiskuntaan kuuluu miesten seksuaalisen energian ja intohimojen kanavoiminen siten, että ne eivät häiritse heidän työntekoaan. Siksi, hän toteaa, japanilaiset miehet ovat myös paitsi seksuaalisesti subjekteja myös tirkistelijöitä ja fetisistejä: jotta aviopuolisoiden välisen suhteen hoitaminen tai toisaalta avioliiton ulkopuoliset seksuaaliset suhteet eivät veisi aikaa, energiaa ja keskittymistä työltä.

Allison näkee lapsille suunnatun mangan seksuaalista katsomista kuvaavat kohtaukset merkittävinä japanilaisen miehen seksuaalisuuden tuottamisen kannalta. Kohtaukset, joissa miehet tuijottavat paljastuneita naisen ruumiinosia mutta eivät etene fyysiseen kontaktiin, ovat samaten kuin eroottisen mangan lukeminen julkisella paikalla tai fyysisen kontaktin kieltävät eroottisen klubit muistutuksia siitä, että japanilaiselle miehelle seksuaalisuus on sosiaalisesti toisarvoista. Allison argumentoi, että japanilaisten miesten identiteetille ovat seksuaalisuutta tärkeämpiä työntekijän rooli ja perheen huoltaminen. Näin siis länsimaalainen lähtökohta identiteetin perustumisesta seksuaalisuudelle ei toimi japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria tutkittaessa; lisäksi Allison kritisoi länsimaalaisen male gaze -teorian oletusta siitä, että miehen katsoessa naista miehellä olisi automaattisesti valtaa ja että hän olisi aktiivinen.

Tämä on viimeinen teksti, jonka kirjoitan Permitted and Prohibited Desires -teoksesta. Siinä olisi kyllä ainesta vielä vaikka kuinka moneen kirjoitukseen. Nautin todella paljon sekä kirjan lukemisesta että siitä kirjoittamisesta: minusta kirja on täynnä kiehtovia ajatuksia ja vaikuttaa hyvin perustellulta ja varteenotettavalta niin japanilaisen kulttuurin kuin antropologian teorian kannalta. Toivottavasti tekstejäni on ollut kiinnostavaa lukea.
buuri: (Default)
Monday, April 13th, 2009 07:55 pm
Anne Allisonin kuvaus lapsille suunnatusta mangasta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan -teoksessa herätti ainakin minussa kysymyksiä siitä, millaisia merkityksiä on mangassa olevilla kohtauksilla, joissa miespuoliset henkilöt katsovat naisten tai tyttöjen paljastuneita tai paljastettuja ruumiinosia. Allison kiinnittääkin huomiota mangan kohdeyleisön ikään ja siihen, että samanlaisia kohtauksia on myös aikuisille suunnatussa eroottisessa mangassa. Allison pohtii, onko tällainen katsominen lapsille suunnatussa mangassa seksuaalista. Se ei ainakaan täytä sellaista seksuaalisuuden kriteeriä, että sitä ei seuraa sukupuolielinten kontakti tai orgasmi. Teoksensa antropologisen teeman mukaisesti hän lähtee liikkeelle purkamalla seksuaalisuuden käsitettä ja erityisesti sen länsimaisia konnotaatioita.

Allison kritisoi länsimaista tapaa määrittää ihmisen identiteetti seksuaalisuuden kautta. Hän kertaa, että freudilaisen ajattelutavan mukaan subjektiivisuus alkaa genitaalisen heräämisen, sosiaalisen sukupuolen hahmottamisen ja insestitabun yhteisvaikutuksesta lapsen mielessä, jolloin lapsi myös oivaltaa, että isillä on sosiaalista valtaa, jota naisilla ei ole, ja että miehillä on penis, jota naisilla ei ole.

Significantly, a boy's desire for his mother is both genital and genitally tabooed at this stage, and it is the father, with a penis larger than the boy's, who is the object of the mother's sexual interest as well as the social authority who enforces the taboo against mother-son incest. All of these desires, prohibitions, and recognitions become conflated at this point, according to Freud, and most important for both boys and girls is the recognition that fathers have a social power that mothers lack and that males have a penis that females don't.


Allison huomauttaa, että muiden muassa feministit ajavat näkökantaa, jonka mukaan identiteettiin vaikuttavat monet tekijät kuten luokka, rotu, kulttuuri ja historia. Tekstiä lukiessa tulikin sellainen olo, että Freudin ajatukset ovat tyypillisiä ylemmän luokan valkoisen kristityn heteroseksuaalisen miehen pohdiskeluja identiteetistä: monien etuoikeuksiensa keskellä hän ei ole nähnyt, mitkä tekijät muokkaavat ihmisiä ja vaikuttavat heidän elämäänsä, ja on keskittynyt niiden sijaan seksuaalisuuteen.

Japania tutkiessaan Allison on siis kyseenalaistanut länsimaisia käsityksiä. Mangasta hän kirjoittaa, että kokonaan tai osittain alastomien naisruumiiden kuvat ovat hänen mielestään mangassa seksuaalisia, mutta eivät samalla tavoin kuin se freudilaisittain ymmärrettäisiin:

[S]exuality, by this construction, does not radically change its form and meaning in puberty, the time when, Freud and western male gaze theorists argue, genitals dominate sexuality and order an emerging subjectivity. Neither this western-based conception of subjectivity nor its construction of sexuality can be strictly applied, I argue, to Japan.


Allisonista mangassa on seksuaalista katsomista, johon pojat totutetaan lapsille suunnatussa mangassa kun he ovat niin sanotusti esigenitaalisia ja monin tavoin riippuvaisia äideistään, eli eivät länsimaisten teoreetikkojen mukaan sukupuolielintensä kehityksen tai äideistään erossa tapahtuvan subjektiviteetin synnyn kannalta puberteetissa. Tällaisessa katsomisessa siis seksuaalisuus rakentuu eri tavalla kuin länsimaissa ajatellaan, eikä murrosikä vaikuta siihen yhtä mullistavasti kuin länsimaisessa ajattelutavassa.

Oli kiinnostavaa lukea Allisonin tekstiä Freudista ja subjektiviteetista. Suurin osa asiasta oli minulle epämääräisen tuttua, mutta Allisonin kuvaus selkeytti joitakin kohtia, ja sekä Allisonin että hänen mainitsemiensa feministien kritiikki Freudin ajatuksia kohtaan tuntui virkistävältä. Toisaalta Freudin ajatukset peniksestä sosiaalisen vallan symbolina vaikuttavat omassa historiallisessa yhteydessään perustelluilta, mutta toisaalta myös huomautukset naisilla ja äideillä olevasta konkreettisesta vallasta sekä naisten rintoihin ja lisääntymiskykyyn kohdistuvasta kateudesta nostavat esiin merkittäviä puutteita Freudin teoriassa. Näistä on kiinnostavaa lukea sekä historiallisessa mielessä, koska freudilaiset käsitteet kuten tukahdutetut halut ovat olleet ja ovat niin tärkeitä länsimaisessa kulttuurissa, että kysymyksinä, joita itsekin voi pohtia. Mistä identiteetti koostuu? Milloin ja miten subjektiviteetti muodostuu? Mikä on seksuaalista, miten seksuaalinen määritellään ja millaisia kulttuurillisia eroja seksuaalisuudessa ja seksuaalisessa on? Näihin kysymyksiin en ainakaan tässä edes yritä vastata, mutta niitä tulee kyllä pohdittua.
buuri: (Default)
Monday, April 6th, 2009 06:12 pm
Pienen tauon jälkeen jatkan taas Anne Allisonin hienosta kirjasta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan. Aiemmin kirjoitin äideistä, nyt ovat vuorossa japanilaiset sarjakuvat eli manga. Allison käsittelee sukupuolten välisiä suhteita, seksuaalisuutta ja väkivaltaa mangassa. Hän tarkastelee lähinnä miehille ja pojille suunnattuja sarjakuvia.

Allison kirjoittaa kiinnostavasti katsomisen konventioista ja merkityksestä mangassa. Hän kuvailee katsomista lapsille suunnatussa mangassa näin:

Although this depiction could not be said to dominate comic imagery for children [...] it appears consistently. Basically this image is structured as follows: A female who is a girl, a woman, or a girl transiting to womanhood has her clothes fully or partially removed, usually by a male. This male and often others – a group, a crowd, even an auditorium of onlookers – then view the female's body, positioned as it has been by both the events of the story and its illustrations to be on display. Occasionally no clothes are removed at all and the viewers peep up a skirt at panties or see a close-up of breasts or buttocks whose contours are visible through clothes. The female typically reacts with embarrassment if she realizes she is being looked at, and with humiliation if her clothes have been forcibly removed. The male's reaction is one of transfixion and immobilization; sweat pours down his face and he rarely does more than just stare. The scene ends here, crystallized into a still shot of male looking and female being looked at that almost never develops into further action or bodily contact.


Allison huomioi, että katsominen on sukupuolisesti jakautunutta, eli mieshenkilöt katsovat naispuolisia henkilöitä, ja että katsominen on usein seurausta toiminnasta mutta johtaa harvoin muihin tapahtumiin. Eräässä esimerkissä naishahmon rinnat paljastetaan jäähallissa, ja kaikki – katsojat, jääkiekon pelaajat, henkilökunta – jäävät tuijottamaan häntä. Teknisistä laitteista vastaava mieshenkilö saa erektion, joka sammuttaa hallia kylmentävät laitteet. Jää alkaa sulaa, kiekko-ottelu keskeytetään ja kaikki lähtevät kotiin. Esimerkin absurdius nostaa mielestäni hyvin esiin konvention tyypillisiä piirteitä.

Allisonin teoksessa johtavana teemana on länsikeskeisyyden kritisoiminen antropologiassa: Allison pyrkii tarkastelemaan japanilaisia ilmiöitä soveltamatta länsimaisia käsitteitä suoraan. Katsomista tutkiessaan hän tarkastelee kriittisesti länsimaista male gaze -teoriaa. Teorian mukaan katse on sukupuolittunut (miehet katsovat naisia), vallan ilmaisu (valtautuneet tai valtaa käyttävät subjektit katsovat valtaa vailla olevia objekteja) ja seksuaalinen (katsominen tuottaa seksuaalista nautintoa ja katsottavana oleminen tuottaa jonkun muun seksuaalista nautintoa). Allison toteaa:

What is less acceptable, however, is the rather homogenized and simplified assumption that men are empowered when looking at women and that women are disempowered when they are looked at by men. Work is being done that examines nonheterosexual forms of gazes or gazing by women as well as the potential for pleasure that not only looking but also being looked at may produce. Yet the assumption is still widely shared, if lamented, that when men in a patriarchal society are positioned to look at women, the look is charged with power.


Allison huomauttaa, että oletus miehillä olevasta vallasta male gaze -teoriassa perustuu määritelmään, jossa naisilla ja äideillä oleva valta, vaikutusvalta ja auktoriteetti on lähtökohtaisesti sivuutettu. Lisäksi teoriassa oletetaan, että katsominen on automaattisesti miehiä valtauttavaa. Allison esittää, että fallosentrisessä yhteiskunnassa miesten epävarmuuden tunteet ja riittämättömyyden pelko voivat olla naisten esineellistämisestä saadun nautinnon takana. Tämä problematisoisi vallan käsitettä ja kyseenalaistaisi sen, että miehet välttämättä valtautuisivat voyeuristisina tai fetisoivina katsojina.

Allisonin esimerkeissä on kiinnostavaa myös suhde aktiivisen ja passiivisen sukupuolittuneisuuteen. Länsimaisessa ajattelussa aktiivisuus, myös tai etenkin seksuaalinen aktiivisuus, liitetään yleensä mieheen. Manga-esimerkeissä taas mieskatsojat ovat jähmettyneitä, suorastaan katsomisen vankeja, kykenemättömiä tekemään mitään.

Tällainen binaarien kyseenalaistaminen on Allisonin teoksessa nautittavaa luettavaa. Hän toteaa, että katsomisesta tulee käytäntö, jolla on seksuaalisia ja sukupuolisia merkityksiä, vain tietyissä kulttuurillisissa ja historiallisissa yhteyksissä, eikä se ole biologista, universaalia tai ikuista. Jälleen siis kirjoitan tässä blogissa kontekstin tärkeydestä ja merkityksien tutkimisesta kontekstissaan.
buuri: (Default)
Saturday, October 4th, 2008 12:42 pm
Teoksessaan Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan Anne Allison käsittelee tarinoita äidin ja pojan välisestä insestistä. Hän tutkii niitä fantasioina ja halun ilmentyminä realistisen lähestymistavan sijaan ja nimittää tarinoita 1980-luvun alun trendiksi ja median myyteiksi. Tarinoille on yhteistä ajankohta eli pojan valmistautuminen pääsykokeisiin. Japanissa koulujärjestelmä toimii Allisonin mukaan siten, että tiettyyn kouluun pääseminen ja koulussa saatavat arvosanat määrittävät suuresti yksilön työelämässä menestymistä: siksi tietyn opiskelupaikan saaminen on erittäin tärkeää. Pääsykokeisiin valmistautumisessa äidin ja lapsen välinen suhde on hyvin intensiivinen, sillä äidin on tarkoitus huolehtia lapsen kaikista tarpeista ja auttaa tätä lukemaan. Allison osoittaa, että joissakin insestitarinoissa intensiivinen yhdessäolo muodostuu eroottiseksi suhteeksi nimenomaan sitä kautta, että seksuaalinen halu häiritsee pojan keskittymistä, jolloin äiti pyrkii auttamaan poikaa huolehtimalla myös tämän seksuaalisista tarpeista.

Allison kuvaa laajasti japanilaisen koulujärjestelmän tärkeyttä lasten ja nuorten kasvattamisessa japanilaisiksi ja heidän myöhemmässä elämässään, sillä koulussa parhaiten menestyneet saavat myös parhaat ammatit ja urakehityksen. Olen jo kirjoittanut siitä, kuinka äiti on erityisasemassa lapsen koulunkäynnin suhteen (täällä ja täällä): Allisonin haastattelemilla äideillä ei suorastaan ollut aikaa millekään muulle elämässään kuin lapselleen ja kodilleen. Äidin ja lapsen välinen intensiivinen suhde ja pääsykokeiden tärkeys vaikuttavat siis Allisonin mukaan insestitarinoihin: ne yhdistävät japanilaisten elämän tavallisia elementtejä kuten pääsykokeisiin lukemisen ankaruuden ja äidin ja lapsen vuorovaikutuksen fantastiseen ja rajoja rikkovaan eli äidin ja lapsen väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Allison ottaa huomioon myös äidin roolin insestitarinoiden kontekstissa. Äidit ovat enimmäkseen täysipäiväisesti kotona lapsistaan huolehtimassa, mutta vaikka isät hankkivat perheen elatuksen, äidit pitävät omaa työtään lapsien hyväksi tärkeämpänä ja kunnioitettavampana. Allison huomauttaa, että insestitarinoissa äidit pyrkivät auttamaan poikaa parhaansa mukaan ja samalla toteuttamaan omaa tehtäväänsä äitinä mahdollisimman hyvin, mutta lisäksi insestitarinassa pojan lähtö kotoa viivästyy insestin vuoksi. Tarinoiden äitien näkökulmasta siis heidän tärkeäksi kokemansa työ jatkuu. Allison osoittaa, että kodin ulkopuolella työssä käyvillä miehillä on identiteetti kodin ulkopuolella, kun taas äideillä ei; samoin miehillä on työnsä ohessa mahdollisuus avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin – insestitarinoissa äiditkin hakevat seksuaalista suhdetta työnsä kautta, mutta koska työ rajautuu kotiin, ainoa kohde seksuaalisille tunteille on lapsi, poika. Allison painottaa, että insestitarinat ovat monimutkaisia: niissä on sekä hyvin todellisia että fantastisia aineksia, ne ovat osaksi hyvin realistisia ja osaksi transgressiivisiä.

Allison mainitsee muutamia esimerkkejä insestitarinoista. Tarinoissa toistuvat tietyt asetelmat: Pojan seksuaalinen halu häiritsee hänen keskittymistään pääsykokeisiin lukemisessa. Seksuaalinen suhde äidin ja pojan välillä auttaa poikaa keskittymään, ja hänestä tulee mallioppilas sekä kuuliainen lapsi. Äiti on mielestään sekä huono äiti ja synnintekijä että hyvä äiti, koska auttaa poikaansa ja pysyy äidin roolissaan enemmän kuin jos harrastaisi irtosuhteita tai menisi uudelleen naimisiin (äidin ollessa eronnut tai leski). Seksuaalinen kanssakäyminen äidin ja pojan välillä on tyydyttävää ja jopa autuaallista. Perheen isä on poissaoleva: töissä, rakastajattarensa luona, eronnut tai kuollut. Tosin Allison kertoo sellaisestakin tarinasta, jossa perheen isä on enemmän läsnä ja jossa äiti vertaa poikaansa tämän isään – isän kustannuksella. Pojan tulevaisuus ja uramahdollisuudet, vartalo, penis ja nautinnon antamisen taidot miellyttävät kaikki äitiä enemmän tämän verratessa poikaa aviomieheensä.

Allison ottaa insestitarinoihin myös yhteiskunnallisen kannan. Hän käy läpi aiempia Japanin mediamyyttejä: Japanin taloudellisessa menestyksessä ja länsimaisten vaikutteiden paineissa syntyi tarinoita vauvojaan tappavista äideistä kuvaamaan pelkoa itsekkäistä naisista, jotka kieltäytyivät omistautumasta äitiydelle. Insestitarinat vihjaavat pelkoon liian seksuaalisista naisista, jotka tuntevat halua (desire) ja pyrkivät täyttämään sen, eivät äidinroolinsa ulkopuolella vaan sen sisällä. Lisäksi taustalla voi nähdä ajatuksen, että äideille oli annettu liikaa valtaa kodin sisällä, ja että äidit hallitsivat poikiaan. Allison kertaa, että äideillä on hyvin suuri merkitys siinä, milloin ja miten hyvin poika astuu itsenäisenä yhteiskuntaan (koska äiti tukee pojan koulunkäyntiä ja erityisesti pääsykokeisiin lukemista); insestitarinoissa voi nähdä pelon siitä, että äideistä tulee kotona fallisia ja miehistä, jotka insestitarinoissa ovat usein poissaolevia tai kuolleita, tulee impotentteja. Tämä on kansallinen pelko, koska poika symboloi koko Japanin tulevaisuutta.
buuri: (Default)
Saturday, September 27th, 2008 01:32 pm
Kirjoitin täällä Anne Allisonin teoksesta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Sensorship in Japan ja erityisesti japanilaisen esikoulun (nursing school) obento-käytännöstä, jota Allison tarkastelee yhdessä kirjansa luvussa. Allison huomioi, kuinka aikaa vievä ja vaativa tehtävä obenton valmistaminen on. Luvussa Producing Mothers hän jatkaa japanilaisten koulujen ja äitien yhteyden tutkimista.

Allisonin mukaan koulu ei Japanissa ole ajallisesti ja paikallisesti rajattu osa-alue lapsen elämässä, vaan sen katsotaan muovaavan lapsen koko arkipäivää. Allison kertoo, kuinka hän sai lapsensa kesäloman alkaessa koulun opettajalta lahjaksi söpön kalenterin ja tarroja, joissa kuvattiin päivittäisiä toimia. Kalenteriin pystyi merkitsemään tarroilla, mitä lapsi teki ja mihin aikaan: hampaiden harjausta, lelujen keräämistä, nukkumaan menoa. Allison lapsineen merkitsikin muutaman päivän muistiin tällä tavoin, mutta piti muuten kalenteria vapaaehtoisena huvina. Kun hän vei lastaan kouluun kesäloman päätyttyä, kävi ilmi, että kalenteri oli kaikkea muuta kuin vapaaehtoinen. Sen tarkoitus oli kirjata ylös lapsen päivärutiinit ja niiden poikkeamat sekä hänen harrastuksensa ja tekemisensä kesän aikana. Kalenteri olisi tullut palauttaa opettajalle loman jälkeen, jotta hän voisi paremmin valmistautua auttamaan lasta koulun rutiineihin palaamisessa ja niiden omaksumisessa.

Allisonin esimerkistä käy ilmi kaksi asiaa: ensinnäkin lapsen tulisi säilyttää koulun rutiinit sekä koulussa opitut ja käytetyt taidot (esimerkiksi lelujen kerääminen ja hampaiden harjaaminen), ja toiseksi lapsen äidin tulisi pitää huolta siitä, että näin todella tapahtuu. Allison kertoo artikkelista, joka käsittelee molempia aspekteja. Artikkelissa neuvotaan, että äitien tulisi pitää vapaapäivinä ja loma-aikoina lapsen päivärutiinit samoina kuin koulussa, pyrkiä muokkaamaan kodista samantapainen tila kuin koulusta ja edistää lapsen sopeutumista rutiineihin. Heräämis- ja nukkumaanmenoajoista ei siis sovi tinkiä lomallakaan ja pienet yksityiskohdat kuten pyyhkeiden korkeus kylpyhuoneessa voisivat noudatella koulun mallia. Rutiinien opettaminen ja harjoittaminen nousee miltei taiteenlajiksi: pienet askareet voi esimerkiksi yhdistää huviin, kuten artikkelin kirjoittaja oli itse tehnyt poikansa kanssa. Poika ei ollut pitänyt käsien pesemisestä ulkona olon jälkeen, mutta hän oli pitänyt rekka-autoista. Artikkelin kirjoittaja oli yhdistänyt nämä kaksi asiaa tekemällä teipistä maantietä muistuttavan leikkitien ulko-ovelta kylpyhuoneeseen, jotta lapsi oli saanut ajaa leikkiautolla ovelta käsienpesutilaan. Toinen esimerkki on kivan näköisen kupin ostaminen purskuttelua varten, jotta periaatteessa pakollinen toimi assosioituisi johonkin mukavaan. Askareiden ja hyvän olon yhdistäminen toimii myös niin yksinkertaisesti, että äiti sanoo esimerkiksi lapsen pestessä käsiään: "Eikö käsien pesu tunnukin hyvältä?"

Rutiinien ja askareiden mukavaksi tekeminen kuulostaa hyvältä strategialta, mutta Allisonin kuvaamat tavat, joilla äitien tulisi lapsiaan opettaa, vaikuttavat melko vaativilta. Allison haastatteli muutamia äitejä, joiden lapset kävivät samaa koulua hänen lapsensa kanssa, ja äidit kertoivat päiviensä olevan "kiireisiä". He menivät yleensä nukkumaan samaan aikaan lastensa kanssa, koska olivat liian uupuneita pysyäkseen pidempään valveilla, ja heillä oli vähän vapaa-aikaa tai aikaa tehdä mitään lapsiin tai kotiin liittymätöntä.

Tällaisten vaatimusten edessä äitien luulisi olevan väsyneitä tai tyytymättömiä, mutta Allisonin haastattelemat äidit vaikuttivat hänestä tyytyväisiltä ja paneutuneilta. Aikaa, energiaa, luovuutta ja omistautumista vaativista tehtävistä valitettiin harvoin. Allison toteaakin, että yleisesti nämä naiset kokivat, että heidän tulisi olla mukana lapsen koulunkäynnissä, että se oli heidän eikä heidän aviomiestensä tehtävä, ja että koululla oli oikeus määrätä ja valvoa yksityiskohtaisesti heidän ja heidän lastensa elämää. Kuitenkin Allison kertoo, että haastatteluissa esikoululaisten äidit esittivät huolta ja kritiikkiä koulua kohtaan: opettaja kohteli lapsia epätasa-arvoisesti ja liian vaativasti. Pääpaino näissä keskusteluissa oli huolella siitä, pärjäsikö lapsi, mutta mukana oli myös sävyjä kritiikistä opettajan ja koulun asenteita kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan aikonut esittää mielipiteitään opettajalle tai muulle henkilökunnalle. Sen ei katsottu kuin pahimmassa tapauksessa pahentavan tilannetta.

Luku "Producing Mothers" tarkastelee siis sitä, miten Japanin koulujärjestelmä vaatii äideiltä paljon ja ohjaa heidän arkeaan ja elämäänsä siinä määrin, ettei muulle edes riitä aikaa eikä energiaa. Toisaalta Allisonin haastattelemat äidit olivat tyytyväisiä ja tehtävälleen omistautuneita eivätkä säästelleet aikaa, viitseliäisyyttä tai luovuutta kasvatustyössään. Toisaalta he esittivät myös kriittisiä ja huolestuneita kannanottoja koulua ja sitä kautta koko yhteiskuntaa kohtaan: jo esikoulussa tarkoitus on istuttaa lapsiin ryhmähenkeä ja sopeuttaa heitä tulevaan koulutyöhön ja työelämään, joten koulun vaatimukset ja kovuus heijastelevat yhteiskunnan vaativuutta. Äidit kokivat epävarmuutta sen suhteen, tulisiko heidän kasvattaa lapsiaan niin, että he parhaiten sopeutuisivat tällaiseen yhteiskuntaan. Kuitenkaan heillä ei ollut tarjota vaihtoehtojakaan.

Jälleen näen sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia Allisonin esittelemän japanilaisen mallin ja suomalaisen yhteiskunnan välillä. En usko, että suomalaiset koulut tai päiväkodit asettavat noin suuria vaatimuksia lapsien vanhemmille, mutta sopeutuminen, yhteiskunnassa pärjääminen ja akateemiset saavutukset ovat ehkä näissä maissa lähempänä toisiaan. Kiehtovinta on tämänkin luvun kohdalla se, miten luonnollisina ja itsestään selvinä tuntuvat rakenteet avautuvat ja näyttäytyvät rakennettuina ja vallankäyttönä.
buuri: (Default)
Friday, September 19th, 2008 05:39 pm
Olen lukenut Anne Allisonin teosta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan. Teos käsittelee nimensä mukaisesti intohimoa/halua sekä äitejä, mangaa ja sensuuria Japanissa. Olen niin ihastunut kirjaan, etten millään malttaisi edes palauttaa sitä kirjastoon.

Allison tarkastelee japanilaisia äitejä ja äitiyttä teoksessaan useassa luvussa. Yksi käsittelee 3–6-vuotiaiden lasten koulua (nursery school) ja obentoja. Obento on äidin lapselleen valmistama ja pakkaama miniatyyriateria, jonka koulu edellyttää äidin tekevän ja lapsen syövän lounastunnin aikana mahdollisimman nopeasti. Allison huomauttaa, että obenton valmistaja on nimenomaan äiti: hän viittaa Japanin sukupuolten väliseen työnjakoon eli siihen, että isät käyvät töissä ja ansaitsevat perheen elatukseen tarvittavat rahat ja äidit hoitavat kodin ja lapset. Jotkut Allisonin kuvaamista äideistä käyvät osa-aikatöissä, mutta kodinhoito sekä lasten kasvattaminen ja koulutuksen tukeminen vievät niin paljon heidän aikaansa, että työssäkäynti on enimmäkseen mahdotonta.

Obento on käytännössä neljän tai viiden ruokalajin pienoisateria, jonka valmistuksessa on kiinnitettävä huomiota sekä ravitsemuksellisuuteen että esteettisyyteen. Tarkoituksena on, että obento sisältää lapselle ensiluokkaista ravintoa, ja lapsi esimerkiksi tutustutetaan uusiin ruoka-aineisiin. Toiseksi ravinnon täytyy olla kiinnostavasti ja kauniisti aseteltu. Valmistuksessa kiinnitetään huomiota sellaisiin seikkoihin kuin väreihin (esim. vastavärien käyttö) ja tekstuuriin (kova–pehmeä, sileä–karkea). Hedelmiä, vihanneksia, munia ja makkaroita leikataan ja muovataan erinäköisiksi. (Tässä kuva, joka on mielestäni hyvä esimerkki siitä, millainen obento voi olla.) Äideillä on apunaan julkaisuja, jotka ovat keskittyneet obento-ohjeisiin. Aterian tekoon voi kulua huomattava määrä aikaa, etenkin kun obento on valmistettava lapselle useita kertoja viikossa. Obenton on tarkoitus olla joka kerta erilainen. Obento pakataan myös houkuttelevan näköisesti, ja erilaisia pakkausrasioita ja obento-laukkuja on runsaasti myynnissä.

Obenton valmistus on siis aikaa vievä ja huolellisuutta sekä luovuutta vaativa prosessi, mutta yhtä tärkeää on myös lapsen osuus: obento tulee syödä nopeasti koulun lounastunnilla. Allison kuvaa, että esiasteen koulun (nursery school) tärkein tavoite on akateemisten pyrkimysten sijaan opettaa lapsille ryhmähenkeä. Koulun rutiinien toistuessa joka päivä samalla tavalla he oppivat olemaan muiden kanssa, ajattelemaan samalla tavoin kuin muut ja tekemään asiat yhtä aikaa toisten kanssa – koululla on siis tärkeä merkitys siinä, miten lapset sopeutuvat japanilaiseen yhteiskuntaan. Obento on osa tätä. Allison kertoo, että kun hänen lapsensa aloitti tällaisessa koulussa, lapsen opettaja keskusteli joka päivä Allisonin kanssa siitä, miten lapsi oli syönyt obenton. Opettaja saattoi esimerkiksi sanoa, että sinä päivänä lapsi oli syönyt kaikki herneensä, mutta ei ollut koskenutkaan porkkanoihin ennen kuin opettaja oli kehottanut kolme kertaa. Allisonia oli aluksi oudoksuttanut se, että opettaja keskittyi niin paljon obenton syömiseen, kun lapsen muu sopeutuminen olisi kiinnostanut Allisonia enemmän. Hiljalleen hän kuitenkin tajusi, että obenton syöminen oli opettajan mielestä lapsen sopeutumista.

Allison kertoo, että japanilainen koulu on hyvin vaativa ja stressaava lapsille. Haastatellessaan japanilaisia äitejä hän kuitenkin huomasi, että he eivät kritisoineet koulua tästä eivätkä odottaneetkaan koulun olevan mukavaa aikaa lapselle. Allison viittaa käsitykseen, jonka mukaan koti on turvallinen ja rakastava ympäristö ja kodin ulkopuolinen maailma vaarallinen, vieras ja kova. Obento toimii koulussa myös muistutuksena kodista ja rakastavasta äidistä. Äidit kertoivatkin haastatteluissa, että he pyrkivät rakastamaan ja huolehtimaan lapsistaan entistä enemmän näiden alkaessa käydä koulua. Näin siis koulu vaikuttaa myös perheen sisäisiin suhteisiin.

Aluksi lukiessani obento-käytäntö tuntui oudolta: sekä äidin osuus eli obenton pikkutarkka valmistaminen ja se että koulu valvoo ja arvioi äidin suoritusta että lapsen osuus – muistin heti useita kauhukertomuksia siitä, miten syöminen on ollut yhtä kärsimystä lapsille koulussa tai päiväkodissa. Kuitenkin lukiessani pidemmälle aloin minäkin Allisonin lailla ymmärtää obenton roolia. Tuli mieleen, että monesti vähänkään virallisemmissa tilanteissa syöminen on myös Suomessa ja myös aikuisilla rituaali ja velvollisuus: monta tarinaa on kerrottu siitäkin, miten joku ei sukujuhlissa syö lihaa (eli rituaalista kieltäytyminen tai siitä poikkeaminen herättää närää), ja itse olen huomannut monessa tilanteessa, miten kahvinjuontia säädellään ryhmissä, eli pitäisi juoda kahvikupposensa samalla tavalla ja samassa ajassa kuin muutkin.

Allisonin teosta on ollut hauskaa ja mielenkiintoista lukea, koska siinä kerrotaan minulle vieraista asioista, mutta toisaalta on ollut myös hauskaa nähdä tutut oman maan tavat eri vinkkelistä. Yleensä kai toistuvia ja jouhevasti sujuvia tilanteita ei niin tule ajatelleeksi. Kahvinjuonnin rituaalisuus ja tärkeys on ehkä eri tavalla huomattavissa, jos on vaikka kahvikuppineuroosi – läikyttäminen, lusikan kilinä ja muut yksityiskohdat nousevatkin etualalle.