buuri: (Default)
Monday, January 19th, 2009 02:55 pm
Uusi vuosi ja uusi lukukausi alkoivat, ja mietin jälleen opiskelua. Etenen siis hyvin hitaasti tällä hetkellä. Gradun aiheen keksiminen on ollut yhtä tuskaa, ja siitä syystä pääaineen opinnoissa ei pääse oikein mihinkään tällä hetkellä: vain yksi perustason tentti on sellainen, että gradu ei vaikuta siihen.

Minulla on enää muutama opintopiste suorittamatta naistutkimuksesta. Innostuin jo aineopintojen metodikurssista, jonka nimen olin itselleni kirjoittanut johonkin ylös, mutta uudessa lukujärjestyksessä sellaista kurssia ei ole enää ollenkaan. Tietysti voisin itse etsiä metodiikkaa käsitteleviä kirjoja ja tenttiä ne vapaavalintaisten opintojen kohtaan, mutta petyin, kun kirjalistaa ei enää löytynytkään. Jään luultavasti vielä miettimään, miten suoritan ne viimeiset opintopisteet, koska niillä voisi tukea graduakin sitten kun keksin aiheen. Tuntuu hassulta, että enää muutama opintopiste naistutkimusta. Opiskelua aloittaessa tuntui, että en koskaan saa kaikkia opintoviikkoja kasaan, kun niitä on niin monta, ja nyt olen jo (ainakin tässä aineessa) loppusuoralla. Olen nauttinut naistutkimuksen opiskelusta ehkä enemmän kuin minkään muun aineen lukemisesta.

Toisesta sivuaineesta on enää jäljellä tylsiä opintoja, kun haalin ne hauskat ensimmäiseksi. Pitää sitten jossain vaiheessa suorittaa ne tylsätkin. Lähinnä tälle keväälle on akuuttia gradun aiheen keksiminen. Pääsen minäkin siihen joukkoon, joka keksii lempinimiä gradulle ja valittaa sen teosta!
buuri: (Default)
Thursday, October 30th, 2008 08:02 pm
Olen jo kuukausikaupalla yrittänyt lukea Michael Cunninghamin Tunnit-romaania. Hidas eteneminen johtuu päättäväisyyden puutteesta ja siitä, että käytän melkein kaiken vapaa-aikani netissä; teos on mukaansatempaava ja kiehtova aina, kun alan sitä lukea. Tartuin kirjaan taas tänään ja luin seuraavan kohdan (sivulta 53, eli olenkin lukenut sitä enemmän kuin luulin):

Laura tietää, tai ainakin ounastelee, että muut pienten lasten äidit varmaankin pitävät voimassa sääntöjä, ja vielä asiaankuuluvammin, jatkuvaa äitiminää joka opastaa heitä selviytymään lapsen kanssa kahden vietetystä päivästä. Kun hänen miehensä on paikalla, hän suoriutuu siitä. Hän näkee miehen näkevän hänet ja osaa miltei vaistomaisesti kohdella poikaa lujasti ja suopeasti, äidillisen välittömään tapaan joka vaikuttaa vaivattomalta. Kahden kesken lapsen kanssa hän kadottaa suunnan. Hän ei aina muista miten äidin tulee menetellä.


Oikeastaan olen iloinen, etten ole vielä päässyt kovin pitkälle, sillä nyt tuo kohta puhutteli minua enemmän kuin aiemmin olisi, tai itse asiassa kuin aiemmin teki – hukkasin nimittäin paikkani ja jouduin lukemaan muutaman sivun kahteen kertaan. Viimeksi tuo kohta ei juuri minua koskettanut, mutta nyt se suorastaan kiehtoi.

Tunnit kertoo ihmisistä, jotka ovat jollakin tapaa vankeina paikoissa ja elämässä, jossa eivät haluaisi olla. Laura on yksi heistä. Hän kertoo menneensä naimisiin miehensä kanssa, koska mies palasi sodasta ja häneen ihastuneena kosi. Cunningham kuvaa tilanteen sadunomaisuutta ja yllättävyyttä todella hienosti: Laura oli ujo ja syrjäänvetäytyvä, ei suosittu eikä mielestään kaunis tai puoleensavetävä, joten yllättävä kosinta on tuntunut kuin astumiselta prinsessasatuun. Siksi, ja koska ei hennonut vastata sodasta kuin ihmeen kaupalla palaavalle nuorukaiselle kieltävästi, Laura suostui, ja nyt teoksen nykyhetkessä hän elää sievässä, uudessa lähiön omakotitalossa elämää, johon ei koe ollenkaan sopivansa.

Tuo katkelma kirjasta kiinnostaa minua monesta syystä. Ensinnäkin siksi, että ajatus päätymisestä kotiin, avioliittoon ja perheeseen, jossa ei halua olla, on minulle hyvin ahdistava: Lauran elämä herättää minussa voimakkaita tunteita. Toiseksi olen kiinnostunut rooleista ja ihmisten eri puolista, siitä, miten ihmiset ovat erilaisia eri tilanteissa, näyttelemisestä ja omana itsenä olosta. Kolmanneksi varsinkin nyt Permitted and Prohibited Desires -teosta luettuani minua kiinnostaa äitiys ja äidin rooli, josta katkelmassa puhutaan.

Permitted and Prohibited Desires -merkinnöissäni olen kirjoittanut japanilaisista äideistä ja siitä, miten vahvasti koulu teoksen mukaan säätelee heidän elämäänsä. Lauran lapsi ei käy koulua, mutta silti hän tuntee suuria paineita äidin roolin suorittamisesta: hänen kuvauksessaan lapsen katse asettaa odotuksia, joita hänen on vaikeaa täyttää. Katkelmassa hänellä on epäselvä tunne siitä, että muilla äideillä on lapsilleen sääntöjä, joiden noudattamista he valvovat, ja ehkä kattavampi ajatus äitiminästä, joka olisi jatkuvasti elämässä läsnä. Hän näkee äitiminän melko ulkokohtaisena asiana. Toisaalta hän sanoo pystyvänsä toimimaan äitinä "miltei vaistomaisesti", kun hänen aviomiehensä on paikalla, mutta kahden kesken lapsen kanssa hän kokee kadottavansa suunnan ja unohtavansa, mitä äiti tekee.

Samoin kuin Permitted and Prohibited Desires -teoksen äitien elämä on täynnä tehtäviä, joita täytyy suorittaa, Laurakin kokee elämänsä olevan suorittamista. Siinä missä Anne Allison kuvaa japanilaisäitien olevan tyytyväisiä ja energisiä, Laura kuitenkin kokee suuria vaikeuksia. Hän vertaa äitinä olemista paljon kirjojen lukemiseen, joka tuntuu olevan hänen mielitekemistään, ja vannoo mielessään, että vähentää sitä ja on kokopäiväisesti äiti lapselleen. Hän ei pysty näkemään lukemista ja äitiyttä asioina, jotka voisi yhdistää elämässään, vaan tekee niistä vastakohtia. Samoin tuntuu, että hän ei näe äitiyttä ja omana itsenään oloa rinnakkaisina ja toisiinsa sulautuvina.

Cunningham kuvaa 1950-luvun yhdysvaltalaista lähiötä valkoisine aitoineen ja puhtaine koteineen hyvin tyylitellysti. Toivoisin, että nykyään Yhdysvalloissa ja muuallakin avioliitto ja äitiys olisi naisille vähemmän kaavamaista; ainakin lukemieni blogien perusteella onkin mahdollista yhdistää äitiyteen kiinnostuksenkohteita ja identiteettejä, jotka eivät ole niin perinteisiä eivätkä niin jäykkiä kuin Lauran mielikuvissa.
buuri: (Default)
Saturday, October 4th, 2008 12:42 pm
Teoksessaan Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan Anne Allison käsittelee tarinoita äidin ja pojan välisestä insestistä. Hän tutkii niitä fantasioina ja halun ilmentyminä realistisen lähestymistavan sijaan ja nimittää tarinoita 1980-luvun alun trendiksi ja median myyteiksi. Tarinoille on yhteistä ajankohta eli pojan valmistautuminen pääsykokeisiin. Japanissa koulujärjestelmä toimii Allisonin mukaan siten, että tiettyyn kouluun pääseminen ja koulussa saatavat arvosanat määrittävät suuresti yksilön työelämässä menestymistä: siksi tietyn opiskelupaikan saaminen on erittäin tärkeää. Pääsykokeisiin valmistautumisessa äidin ja lapsen välinen suhde on hyvin intensiivinen, sillä äidin on tarkoitus huolehtia lapsen kaikista tarpeista ja auttaa tätä lukemaan. Allison osoittaa, että joissakin insestitarinoissa intensiivinen yhdessäolo muodostuu eroottiseksi suhteeksi nimenomaan sitä kautta, että seksuaalinen halu häiritsee pojan keskittymistä, jolloin äiti pyrkii auttamaan poikaa huolehtimalla myös tämän seksuaalisista tarpeista.

Allison kuvaa laajasti japanilaisen koulujärjestelmän tärkeyttä lasten ja nuorten kasvattamisessa japanilaisiksi ja heidän myöhemmässä elämässään, sillä koulussa parhaiten menestyneet saavat myös parhaat ammatit ja urakehityksen. Olen jo kirjoittanut siitä, kuinka äiti on erityisasemassa lapsen koulunkäynnin suhteen (täällä ja täällä): Allisonin haastattelemilla äideillä ei suorastaan ollut aikaa millekään muulle elämässään kuin lapselleen ja kodilleen. Äidin ja lapsen välinen intensiivinen suhde ja pääsykokeiden tärkeys vaikuttavat siis Allisonin mukaan insestitarinoihin: ne yhdistävät japanilaisten elämän tavallisia elementtejä kuten pääsykokeisiin lukemisen ankaruuden ja äidin ja lapsen vuorovaikutuksen fantastiseen ja rajoja rikkovaan eli äidin ja lapsen väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen.

Allison ottaa huomioon myös äidin roolin insestitarinoiden kontekstissa. Äidit ovat enimmäkseen täysipäiväisesti kotona lapsistaan huolehtimassa, mutta vaikka isät hankkivat perheen elatuksen, äidit pitävät omaa työtään lapsien hyväksi tärkeämpänä ja kunnioitettavampana. Allison huomauttaa, että insestitarinoissa äidit pyrkivät auttamaan poikaa parhaansa mukaan ja samalla toteuttamaan omaa tehtäväänsä äitinä mahdollisimman hyvin, mutta lisäksi insestitarinassa pojan lähtö kotoa viivästyy insestin vuoksi. Tarinoiden äitien näkökulmasta siis heidän tärkeäksi kokemansa työ jatkuu. Allison osoittaa, että kodin ulkopuolella työssä käyvillä miehillä on identiteetti kodin ulkopuolella, kun taas äideillä ei; samoin miehillä on työnsä ohessa mahdollisuus avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin – insestitarinoissa äiditkin hakevat seksuaalista suhdetta työnsä kautta, mutta koska työ rajautuu kotiin, ainoa kohde seksuaalisille tunteille on lapsi, poika. Allison painottaa, että insestitarinat ovat monimutkaisia: niissä on sekä hyvin todellisia että fantastisia aineksia, ne ovat osaksi hyvin realistisia ja osaksi transgressiivisiä.

Allison mainitsee muutamia esimerkkejä insestitarinoista. Tarinoissa toistuvat tietyt asetelmat: Pojan seksuaalinen halu häiritsee hänen keskittymistään pääsykokeisiin lukemisessa. Seksuaalinen suhde äidin ja pojan välillä auttaa poikaa keskittymään, ja hänestä tulee mallioppilas sekä kuuliainen lapsi. Äiti on mielestään sekä huono äiti ja synnintekijä että hyvä äiti, koska auttaa poikaansa ja pysyy äidin roolissaan enemmän kuin jos harrastaisi irtosuhteita tai menisi uudelleen naimisiin (äidin ollessa eronnut tai leski). Seksuaalinen kanssakäyminen äidin ja pojan välillä on tyydyttävää ja jopa autuaallista. Perheen isä on poissaoleva: töissä, rakastajattarensa luona, eronnut tai kuollut. Tosin Allison kertoo sellaisestakin tarinasta, jossa perheen isä on enemmän läsnä ja jossa äiti vertaa poikaansa tämän isään – isän kustannuksella. Pojan tulevaisuus ja uramahdollisuudet, vartalo, penis ja nautinnon antamisen taidot miellyttävät kaikki äitiä enemmän tämän verratessa poikaa aviomieheensä.

Allison ottaa insestitarinoihin myös yhteiskunnallisen kannan. Hän käy läpi aiempia Japanin mediamyyttejä: Japanin taloudellisessa menestyksessä ja länsimaisten vaikutteiden paineissa syntyi tarinoita vauvojaan tappavista äideistä kuvaamaan pelkoa itsekkäistä naisista, jotka kieltäytyivät omistautumasta äitiydelle. Insestitarinat vihjaavat pelkoon liian seksuaalisista naisista, jotka tuntevat halua (desire) ja pyrkivät täyttämään sen, eivät äidinroolinsa ulkopuolella vaan sen sisällä. Lisäksi taustalla voi nähdä ajatuksen, että äideille oli annettu liikaa valtaa kodin sisällä, ja että äidit hallitsivat poikiaan. Allison kertaa, että äideillä on hyvin suuri merkitys siinä, milloin ja miten hyvin poika astuu itsenäisenä yhteiskuntaan (koska äiti tukee pojan koulunkäyntiä ja erityisesti pääsykokeisiin lukemista); insestitarinoissa voi nähdä pelon siitä, että äideistä tulee kotona fallisia ja miehistä, jotka insestitarinoissa ovat usein poissaolevia tai kuolleita, tulee impotentteja. Tämä on kansallinen pelko, koska poika symboloi koko Japanin tulevaisuutta.
buuri: (muu.)
Thursday, October 2nd, 2008 06:29 pm
Aku Ankat ovat minullekin tärkeä osa lapsuutta ja suuria sarjakuvaelämyksiä edelleen. (Tuolla "minullekin"-sanalla siis luen itseni osaksi Aku Ankasta innostunutta Suomea.) Luin varsinkin lapsena Aku Ankkaa eli sitä lehteä koko ajan: meille tuli lehti joka viikko ja joka puolella kotiamme pyöri vanhoja numeroita. Nykyisin olen enimmäkseen innostunut Don Rosasta. Minulla on oikein kokoelma hänen sarjojaan ja silloin tällöin tulee valtava himo lukea taas mahdollisimman monta hänen tarinaansa.

Olen kuullut Carl Barksista tietysti siitä asti, kun aloin Aku Ankka -lehtiä lukea, mutta hänen sarjoistaan ei ole tullut minulle koskaan yhtä tärkeitä kuin Don Rosan piirtämistä. Nyt kuitenkin tuli netissä vastaan sivu, jolla oli lista hänen tarinoistaan, ja yhden nimi oli niin tuttu, että piti klikata linkkiä: Se parhaiten nauraa... Tässä on linkin takana oleva kuvaus tarinasta:

Ankkalinnassa on vuoden kylmin päivä. Elohopea on laskeutunut kolmenkymmenenviiden asteen tietämille. Aku vannoo vetäytyvänsä talviunille, mutta juuri samalla Hannu-serkku tulee kylään. Hän muistuttaa Akua vedosta, jonka he solmivat lämpimänä heinäkuun päivänä. Aku lupautui uimaan talven kylmimpänä päivänä avannossa. Panoksena on Akun ja poikien talo! Onko Akussa ankkaa pulahtaa jäiseen avantoon? -Tiala


Vaikka tarinan nimi oli tuttu, en olisi osannut itse yhdistää sitä tähän tarinaan. Sivun mukaan tarina on julkaistu Aku Ankassa vuonna 1989, ja tästä numerosta olen sen varmasti lukenutkin. Minulla ei ole ollut kyseistä lehteä enää vuosiin, mutta muistikuvat itse tarinasta ovat hätkähdyttävän selkeät: muistan hyvin, miltä Hannu näyttää tullessaan, kuvat kylmästä talvimaisemasta ja paksut, lämpimät talvivaatteet. Muistan, miten niistä tuli ihan erityinen olo, ne olivat niin vaikuttavat ja jotenkin makeasti piirretyt. En muista enää, miten tarinassa kävi, mutta silti ajatus siitä lämmittää sydäntä.
buuri: (Default)
Saturday, September 27th, 2008 01:32 pm
Kirjoitin täällä Anne Allisonin teoksesta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Sensorship in Japan ja erityisesti japanilaisen esikoulun (nursing school) obento-käytännöstä, jota Allison tarkastelee yhdessä kirjansa luvussa. Allison huomioi, kuinka aikaa vievä ja vaativa tehtävä obenton valmistaminen on. Luvussa Producing Mothers hän jatkaa japanilaisten koulujen ja äitien yhteyden tutkimista.

Allisonin mukaan koulu ei Japanissa ole ajallisesti ja paikallisesti rajattu osa-alue lapsen elämässä, vaan sen katsotaan muovaavan lapsen koko arkipäivää. Allison kertoo, kuinka hän sai lapsensa kesäloman alkaessa koulun opettajalta lahjaksi söpön kalenterin ja tarroja, joissa kuvattiin päivittäisiä toimia. Kalenteriin pystyi merkitsemään tarroilla, mitä lapsi teki ja mihin aikaan: hampaiden harjausta, lelujen keräämistä, nukkumaan menoa. Allison lapsineen merkitsikin muutaman päivän muistiin tällä tavoin, mutta piti muuten kalenteria vapaaehtoisena huvina. Kun hän vei lastaan kouluun kesäloman päätyttyä, kävi ilmi, että kalenteri oli kaikkea muuta kuin vapaaehtoinen. Sen tarkoitus oli kirjata ylös lapsen päivärutiinit ja niiden poikkeamat sekä hänen harrastuksensa ja tekemisensä kesän aikana. Kalenteri olisi tullut palauttaa opettajalle loman jälkeen, jotta hän voisi paremmin valmistautua auttamaan lasta koulun rutiineihin palaamisessa ja niiden omaksumisessa.

Allisonin esimerkistä käy ilmi kaksi asiaa: ensinnäkin lapsen tulisi säilyttää koulun rutiinit sekä koulussa opitut ja käytetyt taidot (esimerkiksi lelujen kerääminen ja hampaiden harjaaminen), ja toiseksi lapsen äidin tulisi pitää huolta siitä, että näin todella tapahtuu. Allison kertoo artikkelista, joka käsittelee molempia aspekteja. Artikkelissa neuvotaan, että äitien tulisi pitää vapaapäivinä ja loma-aikoina lapsen päivärutiinit samoina kuin koulussa, pyrkiä muokkaamaan kodista samantapainen tila kuin koulusta ja edistää lapsen sopeutumista rutiineihin. Heräämis- ja nukkumaanmenoajoista ei siis sovi tinkiä lomallakaan ja pienet yksityiskohdat kuten pyyhkeiden korkeus kylpyhuoneessa voisivat noudatella koulun mallia. Rutiinien opettaminen ja harjoittaminen nousee miltei taiteenlajiksi: pienet askareet voi esimerkiksi yhdistää huviin, kuten artikkelin kirjoittaja oli itse tehnyt poikansa kanssa. Poika ei ollut pitänyt käsien pesemisestä ulkona olon jälkeen, mutta hän oli pitänyt rekka-autoista. Artikkelin kirjoittaja oli yhdistänyt nämä kaksi asiaa tekemällä teipistä maantietä muistuttavan leikkitien ulko-ovelta kylpyhuoneeseen, jotta lapsi oli saanut ajaa leikkiautolla ovelta käsienpesutilaan. Toinen esimerkki on kivan näköisen kupin ostaminen purskuttelua varten, jotta periaatteessa pakollinen toimi assosioituisi johonkin mukavaan. Askareiden ja hyvän olon yhdistäminen toimii myös niin yksinkertaisesti, että äiti sanoo esimerkiksi lapsen pestessä käsiään: "Eikö käsien pesu tunnukin hyvältä?"

Rutiinien ja askareiden mukavaksi tekeminen kuulostaa hyvältä strategialta, mutta Allisonin kuvaamat tavat, joilla äitien tulisi lapsiaan opettaa, vaikuttavat melko vaativilta. Allison haastatteli muutamia äitejä, joiden lapset kävivät samaa koulua hänen lapsensa kanssa, ja äidit kertoivat päiviensä olevan "kiireisiä". He menivät yleensä nukkumaan samaan aikaan lastensa kanssa, koska olivat liian uupuneita pysyäkseen pidempään valveilla, ja heillä oli vähän vapaa-aikaa tai aikaa tehdä mitään lapsiin tai kotiin liittymätöntä.

Tällaisten vaatimusten edessä äitien luulisi olevan väsyneitä tai tyytymättömiä, mutta Allisonin haastattelemat äidit vaikuttivat hänestä tyytyväisiltä ja paneutuneilta. Aikaa, energiaa, luovuutta ja omistautumista vaativista tehtävistä valitettiin harvoin. Allison toteaakin, että yleisesti nämä naiset kokivat, että heidän tulisi olla mukana lapsen koulunkäynnissä, että se oli heidän eikä heidän aviomiestensä tehtävä, ja että koululla oli oikeus määrätä ja valvoa yksityiskohtaisesti heidän ja heidän lastensa elämää. Kuitenkin Allison kertoo, että haastatteluissa esikoululaisten äidit esittivät huolta ja kritiikkiä koulua kohtaan: opettaja kohteli lapsia epätasa-arvoisesti ja liian vaativasti. Pääpaino näissä keskusteluissa oli huolella siitä, pärjäsikö lapsi, mutta mukana oli myös sävyjä kritiikistä opettajan ja koulun asenteita kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan aikonut esittää mielipiteitään opettajalle tai muulle henkilökunnalle. Sen ei katsottu kuin pahimmassa tapauksessa pahentavan tilannetta.

Luku "Producing Mothers" tarkastelee siis sitä, miten Japanin koulujärjestelmä vaatii äideiltä paljon ja ohjaa heidän arkeaan ja elämäänsä siinä määrin, ettei muulle edes riitä aikaa eikä energiaa. Toisaalta Allisonin haastattelemat äidit olivat tyytyväisiä ja tehtävälleen omistautuneita eivätkä säästelleet aikaa, viitseliäisyyttä tai luovuutta kasvatustyössään. Toisaalta he esittivät myös kriittisiä ja huolestuneita kannanottoja koulua ja sitä kautta koko yhteiskuntaa kohtaan: jo esikoulussa tarkoitus on istuttaa lapsiin ryhmähenkeä ja sopeuttaa heitä tulevaan koulutyöhön ja työelämään, joten koulun vaatimukset ja kovuus heijastelevat yhteiskunnan vaativuutta. Äidit kokivat epävarmuutta sen suhteen, tulisiko heidän kasvattaa lapsiaan niin, että he parhaiten sopeutuisivat tällaiseen yhteiskuntaan. Kuitenkaan heillä ei ollut tarjota vaihtoehtojakaan.

Jälleen näen sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia Allisonin esittelemän japanilaisen mallin ja suomalaisen yhteiskunnan välillä. En usko, että suomalaiset koulut tai päiväkodit asettavat noin suuria vaatimuksia lapsien vanhemmille, mutta sopeutuminen, yhteiskunnassa pärjääminen ja akateemiset saavutukset ovat ehkä näissä maissa lähempänä toisiaan. Kiehtovinta on tämänkin luvun kohdalla se, miten luonnollisina ja itsestään selvinä tuntuvat rakenteet avautuvat ja näyttäytyvät rakennettuina ja vallankäyttönä.
buuri: (Default)
Friday, September 19th, 2008 05:39 pm
Olen lukenut Anne Allisonin teosta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan. Teos käsittelee nimensä mukaisesti intohimoa/halua sekä äitejä, mangaa ja sensuuria Japanissa. Olen niin ihastunut kirjaan, etten millään malttaisi edes palauttaa sitä kirjastoon.

Allison tarkastelee japanilaisia äitejä ja äitiyttä teoksessaan useassa luvussa. Yksi käsittelee 3–6-vuotiaiden lasten koulua (nursery school) ja obentoja. Obento on äidin lapselleen valmistama ja pakkaama miniatyyriateria, jonka koulu edellyttää äidin tekevän ja lapsen syövän lounastunnin aikana mahdollisimman nopeasti. Allison huomauttaa, että obenton valmistaja on nimenomaan äiti: hän viittaa Japanin sukupuolten väliseen työnjakoon eli siihen, että isät käyvät töissä ja ansaitsevat perheen elatukseen tarvittavat rahat ja äidit hoitavat kodin ja lapset. Jotkut Allisonin kuvaamista äideistä käyvät osa-aikatöissä, mutta kodinhoito sekä lasten kasvattaminen ja koulutuksen tukeminen vievät niin paljon heidän aikaansa, että työssäkäynti on enimmäkseen mahdotonta.

Obento on käytännössä neljän tai viiden ruokalajin pienoisateria, jonka valmistuksessa on kiinnitettävä huomiota sekä ravitsemuksellisuuteen että esteettisyyteen. Tarkoituksena on, että obento sisältää lapselle ensiluokkaista ravintoa, ja lapsi esimerkiksi tutustutetaan uusiin ruoka-aineisiin. Toiseksi ravinnon täytyy olla kiinnostavasti ja kauniisti aseteltu. Valmistuksessa kiinnitetään huomiota sellaisiin seikkoihin kuin väreihin (esim. vastavärien käyttö) ja tekstuuriin (kova–pehmeä, sileä–karkea). Hedelmiä, vihanneksia, munia ja makkaroita leikataan ja muovataan erinäköisiksi. (Tässä kuva, joka on mielestäni hyvä esimerkki siitä, millainen obento voi olla.) Äideillä on apunaan julkaisuja, jotka ovat keskittyneet obento-ohjeisiin. Aterian tekoon voi kulua huomattava määrä aikaa, etenkin kun obento on valmistettava lapselle useita kertoja viikossa. Obenton on tarkoitus olla joka kerta erilainen. Obento pakataan myös houkuttelevan näköisesti, ja erilaisia pakkausrasioita ja obento-laukkuja on runsaasti myynnissä.

Obenton valmistus on siis aikaa vievä ja huolellisuutta sekä luovuutta vaativa prosessi, mutta yhtä tärkeää on myös lapsen osuus: obento tulee syödä nopeasti koulun lounastunnilla. Allison kuvaa, että esiasteen koulun (nursery school) tärkein tavoite on akateemisten pyrkimysten sijaan opettaa lapsille ryhmähenkeä. Koulun rutiinien toistuessa joka päivä samalla tavalla he oppivat olemaan muiden kanssa, ajattelemaan samalla tavoin kuin muut ja tekemään asiat yhtä aikaa toisten kanssa – koululla on siis tärkeä merkitys siinä, miten lapset sopeutuvat japanilaiseen yhteiskuntaan. Obento on osa tätä. Allison kertoo, että kun hänen lapsensa aloitti tällaisessa koulussa, lapsen opettaja keskusteli joka päivä Allisonin kanssa siitä, miten lapsi oli syönyt obenton. Opettaja saattoi esimerkiksi sanoa, että sinä päivänä lapsi oli syönyt kaikki herneensä, mutta ei ollut koskenutkaan porkkanoihin ennen kuin opettaja oli kehottanut kolme kertaa. Allisonia oli aluksi oudoksuttanut se, että opettaja keskittyi niin paljon obenton syömiseen, kun lapsen muu sopeutuminen olisi kiinnostanut Allisonia enemmän. Hiljalleen hän kuitenkin tajusi, että obenton syöminen oli opettajan mielestä lapsen sopeutumista.

Allison kertoo, että japanilainen koulu on hyvin vaativa ja stressaava lapsille. Haastatellessaan japanilaisia äitejä hän kuitenkin huomasi, että he eivät kritisoineet koulua tästä eivätkä odottaneetkaan koulun olevan mukavaa aikaa lapselle. Allison viittaa käsitykseen, jonka mukaan koti on turvallinen ja rakastava ympäristö ja kodin ulkopuolinen maailma vaarallinen, vieras ja kova. Obento toimii koulussa myös muistutuksena kodista ja rakastavasta äidistä. Äidit kertoivatkin haastatteluissa, että he pyrkivät rakastamaan ja huolehtimaan lapsistaan entistä enemmän näiden alkaessa käydä koulua. Näin siis koulu vaikuttaa myös perheen sisäisiin suhteisiin.

Aluksi lukiessani obento-käytäntö tuntui oudolta: sekä äidin osuus eli obenton pikkutarkka valmistaminen ja se että koulu valvoo ja arvioi äidin suoritusta että lapsen osuus – muistin heti useita kauhukertomuksia siitä, miten syöminen on ollut yhtä kärsimystä lapsille koulussa tai päiväkodissa. Kuitenkin lukiessani pidemmälle aloin minäkin Allisonin lailla ymmärtää obenton roolia. Tuli mieleen, että monesti vähänkään virallisemmissa tilanteissa syöminen on myös Suomessa ja myös aikuisilla rituaali ja velvollisuus: monta tarinaa on kerrottu siitäkin, miten joku ei sukujuhlissa syö lihaa (eli rituaalista kieltäytyminen tai siitä poikkeaminen herättää närää), ja itse olen huomannut monessa tilanteessa, miten kahvinjuontia säädellään ryhmissä, eli pitäisi juoda kahvikupposensa samalla tavalla ja samassa ajassa kuin muutkin.

Allisonin teosta on ollut hauskaa ja mielenkiintoista lukea, koska siinä kerrotaan minulle vieraista asioista, mutta toisaalta on ollut myös hauskaa nähdä tutut oman maan tavat eri vinkkelistä. Yleensä kai toistuvia ja jouhevasti sujuvia tilanteita ei niin tule ajatelleeksi. Kahvinjuonnin rituaalisuus ja tärkeys on ehkä eri tavalla huomattavissa, jos on vaikka kahvikuppineuroosi – läikyttäminen, lusikan kilinä ja muut yksityiskohdat nousevatkin etualalle.
buuri: (Default)
Thursday, September 4th, 2008 04:08 pm
En ole oikein keksinyt mitään kirjoitettavaa tähän blogiin, mutta sitten tällä viikolla tajusin yhden asian vaivaavan minua niin paljon, että haluan siitä myös kirjoittaa.

Olin jokin aika sitten tupareissa juhlistamassa sitä, että mies ja nainen muuttivat yhteen. Kutsutaan heitä vaikka nimillä A ja B. Paikalla oli paljon porukkaa, ja tuli eteen tilanne, jossa A halusi keskustella B:n kanssa, mutta B oli jossain kauempana ja ympärillä oli kova hälinä. A ratkaisi ongelman huutamalla asunnon poikki: "Nainen!" Kyseessä oli käsittääkseni vitsi eli A leikitteli sillä, miten nyt heidän yhteen muutettuaan B joutuisikin hellan ja nyrkin väliin ja palvelijan asemaan; vitsikkääksi asian teki se, että todellisuudessa tuo olisi näiden kahden kohdalla hyvin epätodennäköistä.

Minulta tuo yksi ainoa sana melko lailla latisti juhlatunnelman. Pidän vinoilusta yleensä ja siitä, että humoristisessa hengessä valitetaan vaikkapa kaverin havaituista puutteista, mutta ehkä sanailussa hauskinta on se, jos toinen voi vastata samalla mitalla takaisin: jos minä huomauttelen myöhästymisestä minulle voi kuittailla turhasta nipottamisesta, ja molemmat voivat liioitella mielensä mukaan (mahdollisesti) olemassa olevia piirteitä. Sen sijaan "Nainen!" -huutoon ei B olisi voinut vastata samaan tapaan.

Tuosta tapauksesta ja muista sen kaltaisista minulle tulee hankala, ahdistava olo, koska ne muistuttavat minua tilanteista ja olosuhteista historiassa, kirjallisuudessa, mediassa, tosielämässä. Maria Jotunin Huojuvassa talossa aviomies määrää, mitä nainen saa syödä ja kuinka paljon hänellä on rahaa käytössään. Elokuvassa Kill Bill esitetään vitsinä, miten nainen raiskataan hänen ollessaan koomassa. Isabel Allenden Henkien talossa tapahtuu raiskauksia, joiden vaikutukset ulottuvat yli sukupolvien. Rooma-sarjan pilottijaksossa eräs sotilas näytetään raiskaamassa jotakuta matkan varrelle sattunutta naista. CSI:ssä suurin osa pahoinpidellyistä ja tapetuista uhreista on naisia. Supernatural-sarjassa naiset kohtaavat jatkuvasti väkivaltaa ja sen uhkaa. Japanissa naista kosketeltiin hänen tahtomattaan ja hänen käyttäytyessään niin kuin tapahtunut olisi häntä kohtaan väärin hänelle osoitettiin, että ellei hän ollut saanut mitään fyysisiä vahinkoja tilanteessa ei ollut mitään pahaa. Antiikin Kreikan demokratia koski vapaita miehiä. Rooman senaatissa oli pelkästään miehiä. 800 vuoden ajan Euroopan yliopistoissa oli vain miehiä. Länsimainen historiankirjoitus merkitsi muistiin yli kahdentuhannen vuoden ajan sotia ja politiikkaa – asioita, joita miehet tekivät. Historiankirjoituksessa naisilla ei ole ollut väliä, ei sillä mitä he tekevät eikä sillä keitä he ovat. Nykymediassa esitetään jatkuvasti kertomuksia siitä, miten naisilla ei ole väliä: heillä ei ole oikeutta henkilökohtaiseen tilaan tai oikeutta olla tulematta raiskatuksi.

Näissä tarinoissa, todellisissa ja kuvitelluissa, miehet käyttävät valtaa naisiin nähden. Naisilla ei ole miestä kuvaavaa sanaa, jolla olisi yhtä vahva konteksti median, historian ja myyttien tasolla siitä, miten naiset käyttävät valtaa miesten yli, miten naiset kohtelevat miehiä kuin esineitä, miten naiset yhdessä alistavat miehiä. Kun olin tuolla tupareissa, ajattelin, että jos minä muuttaisin yhteen jonkun miehen kanssa ja hän kutsuisi minua tuolla tavalla kaikkien kavereidensa edessä – sanalla "nainen", ironista, miten periaatteessa neutraalilla sanalla on niin paljon vivahteita ja tunnelatausta –, en välttämättä jäisi enää yöksi siihen asuntoon. Minulle "Nainen!" merkitsi ihmistä, joka on kodinkoneen, siivoojan ja pitopalvelun sekoitus; "Mies!" olisi vastauksena tuonut mieleen aivan toisenlaisia assosiaatioita: perheen päänä olemista, asioista päättämistä, työn tekoa ja rahan ansaitsemista – sukupuolen ylittävää identiteettiä. Minulle tuo vitsi lähinnä alleviivasi sitä, että historiallisesti ja monessa suhteessa myös nykypäivänä miehellä on enemmän valtaa ja hänen asemansa on tärkeämpi. Ystävät olivat kokoontuneet juhlimaan yhteistä kotia, mutta tuo tapaus muistutti asioista, joita minä en haluaisi kotiini.
buuri: (Default)
Monday, June 16th, 2008 08:02 pm
Luin pitkästä aikaa kirjan: Kaari Utrion Saippuaprinsessan. Se on aivan loistavasti kirjoitettu romanttinen epookkikomedia 1830-luvun Suomesta. Olen tykännyt Kaari Utrion kirjoista pitkään, ainakin 12-vuotiaasta, mutta olin aivan yllättynyt, kuinka paljon pidin tästä. Monta kertaa jokin juonenkäänne sai minut aivan ekstaasiin siksi, että se oli parasta, mitä olisi kirjassa voinut tapahtua – tietyt henkilöt tapasivat, suunnitelmat muuttuivat ja niin edelleen. Mainioita henkilöitä, hykerryttäviä tapahtumia ja nautinnollinen loppu. Tällaisiin ylisanoihin vaikuttaa tietysti se, että olin oikeassa mielentilassa kirjaa lukiessani ja odotin siltä niitä asioita, mitkä sainkin.

Saippuaprinsessa on hauskalla tavalla kevyt ja vähemmän lihallinen kuin esimerkiksi keskiajalle sijoittuva Isabella (vai muistanko vain väärin?). Liekö sitten kyse eri aikakaudesta vai siitä, että kirjailijan tyyli on muuttunut. Samantapaisia kertomuksia ovat Utrion Rautalilja ja Iisalmen serkku. Nämä ovat minulla omanakin ja olen lukenut ne monta kertaa, sen verran viihdyttäviä tarinoita ovat.

Hupaisana yksityiskohtana jäi mieleen lukukokemuksesta, että hoksasin ensimmäistä kertaa, että sana rokottaa tulee todellakin sanasta rokko. Olen ajatellut rokottamista abstraktimpana, että rokotetaan tauteja vastaan ja rahan menetyshän on myös rokottamista joissain yhteyksissä ("rokotetaan" kun peritään paljon hintaa joltakin myytävältä tuotteelta? Tässä mielessä sana on ainoastaan passiivisessa sanavarastossani, enkä yhtäkkiä osaa sanoa, miten sitä oikein käytetään), mutta en ole tajunnut, että luultavasti sana alun perin syntyi nimenomaan kun ehkäistiin rokkoa, ja siksi siitä tuli tuon näköinen.
buuri: (Default)
Thursday, April 17th, 2008 11:01 am
Kahden viime viikon aikana olen antanut runsaasti palautetta niin akateemisessa kuin ei-akateemisessakin mielessä. Huomasin itsestäni (jälleen, sillä ei tämä mikään uusi asia ole), että nautin palautteen antamisesta: virheiden korjaamisesta, opettamisesta, neuvomisesta, kiittämisestä. Tunnen palautteen antamisen mielekkääksi: koen neuvomisen tarpeelliseksi ja toisaalta palautetilanteen haastavaksi siinä mielessä, että haluan antaa palautetta ystävällisesti ja niin, että vastaanottaja hyötyisi ja saisi lisäksi hyvän mielen. Palautetilanteet voivat olla hyvin hankalia, jos täytyy esimerkiksi valittaa kaupassa tai ojentaa lapsia huonosta käytöksestä. Minusta on kiinnostavaa pyrkiä tekemään tällaisesta tilanteesta mahdollisimman miellyttävä ja sellainen, että vaikkapa esimerkin lapset kokisivat oppivansa jotakin tärkeää eivätkä muistaisi tilanteesta vain sitä, että joku aikuinen mäkätti heille jostain täysin turhasta asiasta.

Olen tiennyt jo ainakin yläasteelta asti, etten halua opettajaksi; jotkut luokkatoverit sanoivat kahdeksannella luokalla aikovansa opettajaksi ja ihmettelin, eivätkö he tajunneet, että yläasteella tuollaisen asian sanominen ei ole cool. Itse en olisi kirveelläkään kehdannut paljastaa moisia haaveita, joita minulla ei tosin ollutkaan, koska tiesinhän omasta kokemuksesta, kuinka kauheita paikkoja peruskoulut ovat. En edelleenkään haluaisi opettajaksi, sillä työ tuntuu tylsältä (toistoa) ja raskaalta (kurinpito ja kasvatus opettamisen lisäksi), mutta tuo hehkuva tunne, joka palautetilanteista jää, saa vähän epäilemään suunnitelmiani. Onko minulla kuitenkin vahva taipumus opettamiseen?

Puhuin nuorten eli juuri yläasteikäisten opettamisesta eräänä päivänä erään tuttavan kanssa. Paasasin jostain melkeinpä maailman tärkeimmäksi asiaksi kokemastani seikasta, jota mieleni paloi nuorille opettaa, kun tuttavani totesi, että on heillä siinä iässä varmaan muutakin mietittävää. Tajusin (jälleen), että tosiaan, näillä nuorilla on seuraelämä ja kaveripiirit ja koulun sisäinen hierarkia, tulevaisuus, harrastukset, perhe ym. asioita mietittävänään, ja minkä tahansa asian haluaisinkin heille opettaa, se on heillä taatusti tärkeiden asioiden listan hännillä. Kyse oli aivan pienestä seikasta, mutta silti tuo ajatus masensi. Minulla oli ollut mielekäs ja innostunut olo, ja sitten äkkiä ymmärsin, että tuon suuren tehtäväni onnistuminen oli hyvin epätodennäköistä.

Mietinkin, miten sellaiset yläasteen aineenopettajat kuin maantiedon, ruotsin tai biologian opettajat mahtavat jaksaa työssään. Kuinka he motivoivat oppilaita ja itseäänkin? Maantieto ja biologia olivat itselleni yläasteella lähinnä ikäviä velvollisuuksia, ja voisin hyvin kuvitella, että nykyäänkin kouluissa on monia oppilaita, joita edellä mainittujen aineiden lisäksi esimerkiksi matematiikka, historia ja uskonto eivät voisi vähempää kiinnostaa. Englanti on sentään niin laajasti käytössä, että sen oppimiseen näkisin oppilailla riittävän enemmän motivaatiota.
buuri: (Default)
Wednesday, December 19th, 2007 04:48 pm
Muistin tänään mahtavan ilmaisun: "viime kädessä". Inhoan sanontaa "loppupeleissä" ja tämä korvaisi sen loistavasti. "Loppupeleissä raha ratkaisee." "Viime kädessä raha ratkaisee." Eikö jälkimmäinen ole paljon miellyttävämpi?

Joulu on tulossa ja ihmiset, jotka aikovat hankkia minulle lahjan, ovat tuskitelleet, että on vaikeaa keksiä mitään. En oikein itsekään tiennyt, mitä haluaisin eli mitä voisin ehdottaa itselleni hankittavaksi, mutta vastaushan on aivan ilmeinen: nauttisin suunnattomasti suomen kielioppia, sanontoja ja etymologiaa käsittelevistä kirjoista. En juuri lue kirjoja nykyään – paitsi sellaisia, jotka olen jo lukenut aiemmin, sekä tenttikirjoja – mutta tuollaiset kirjat varmasti viihdyttäisivät ja kiinnostaisivat minua.
buuri: (muu.)
Thursday, November 29th, 2007 02:54 pm
Tänään tuli eteen tavanomainen tilanne: asiantuntija ei hoksaa, mikä on yleistietämystä ja mikä vähän erityisempää. Puhe oli historiasta ja minulta tiedusteltiin mielipidettä, kun olen muutaman opintoviikon historiaa lukenut. Oli sellainen olo, että enhän minä oikeastaan historiasta mitään tiedä, en muista tarkkoja päivämääriä enkä mitään. Sitten selvisi, että kysyjä itse ei tiennyt, minä vuonna ensimmäinen maailmansota alkoi. Jopa tuli herätys. Olin aluksi järkyttynyt, että lukion käynyt suomalainen ei tiedä tuollaista asiaa. Nyt tuntuu jo, että näinhän se menee, omat tiedot tuntuvat yleisiltä vaikkeivät sitä olisikaan.
buuri: (Default)
Tuesday, November 13th, 2007 01:36 pm
Nyt ei oikein suju hommat, on ollut hidas syksy. Ehkä se vielä tästä.

Selailin blogeja ja löysin upean sarjakuvan: Borg sairastaa. Tässä on sille vielä jatkoa. Borgin ilme on loistava erityisesti tuossa jälkimmäisessä.
buuri: (muu.)
Friday, September 14th, 2007 07:22 pm
Olen lueskellut viime aikoina Barbara Dudenin teosta The Woman Beneath the Skin. A Doctor's Patients in Eighteenth-Century Germany. Tutkimus kertoo 1730-luvun tienoilla eläneiden naisten käsityksistä omasta ruumiistaan. Duden kuvailee, kuinka erilainen käsitys heillä oli ruumiista kuin nykyajan ihmisillä: meille ruumis on avattu ja läpikotaisin tunnettu – esimerkiksi Housessa tai CSI:ssä näkee joka jaksossa kuvia ruumiin sisältä ja siitä, mitä ruumiissa tapahtuu. 1700-luvun saksalaisnaisille taas ruumis oli läpinäkymätön, ja aineenvaihdunta (kirjaimellisesti) oli aineen salaperäistä muodonmuutosta. Nesteet ruumiin sisällä muuttuivat ja liikkuivat (meille) outojen lakien mukaisesti.

Duden kertoo esimerkiksi siitä, miten ruumiinnesteiden ajateltiin ja koettiin liikkuvan ruumiin sisällä ja tulevan ulos milloin mistäkin ruumiinaukosta. Maito saattoi lähteä naisen rinnoista ja kulkea vaikkapa vatsaan ja suuremmin muuttumatta tulla ulos ripulina. Tällaisessa tapauksessa ulosteen kuvataan olevan valkoista kuin juoksettunut (alkup. curdled) juusto. Maito saattoi tulla näkyviin myös valkoisina kuukautisina tai syljen mukana suusta.

Kuukautisveri on toinen ilmiö, johon nykyaikana suhtaudutaan hyvin eri tavoin kuin Dudenin tutkimien naisten aikaan. Kuukautisten ei sinänsä ajateltu olevan naisille erityinen asia, eikä veri myöskään ollut kuukautisissa erityistä, vaan pikemminkin nähtiin, että kaikki ihmiset tuottivat ruumiinnesteitä, joita oli hyvä päästää välillä ulos. Näin nähtiin luultavasti suoneniskentäkin. Naisten kuukautisveri saattoi tulla erilaisista paikoista, nuorilla tytöillä usein nenästä tai suusta, vanhemmilla naisilla esimerkiksi ulosteen mukana. Myös miehillä oli vuotoa, joka saattoi olla kuukausittaista, ja erityisen hyvä oli, jos vuoto osui yksiin kuunkierron kanssa. Miehet saattoivat vuotaa verta vaikkapa sormenpäistään tai heillä oli "flow of the piles" eli käsittääkseni vuotoa peräpukamista.

Dudenin teos on hyvin mielenkiintoinen ja tutkii tarkkaan kuvaamaansa aikaa, mutta välillä lääketieteelliset kuvaukset – Dudenin lähde ei siis ole mitään naisten kirjoitusta vaan miespuolisen lääkärin kuvauksia naispotilaistaan – tekevät hieman heikon olon.
buuri: (muu.)
Wednesday, September 5th, 2007 11:02 am
Syksyn tulo on tehnyt muutoksia aikatauluuni, mistä en pidä ollenkaan. Muutokset pitäisi viedä saunan taakse lopetettaviksi. En haluaisi olla lomallakaan, koska tekemättömyyteen on vaikeaa tottua, ja sitten loman loppumiseen pitää jälleen sopeutua erikseen. (Tietysti loma ja runsas vapaa-aika yleensä merkitsevät, että voi itse valita tekemisensä ja katsoa älyttömät määrät animea kirjoittaa vaikka blogiin, joten lomalla on tietyt hyvät puolensa.)

Olen nyt lukenut Harry Collinsin ja Trevor Pinchin teoksen The Golem. What Everyone should know about Science. Teos on todella mielenkiintoinen: siinä kuvataan seitsemää tieteellistä polemiikkia, jotka valottavat oivallisesti tieteen epätarkkuutta ja sanoisinko yhteisöllistä luonnetta – yleensähän tiedettä, esimerkiksi fysiikkaa, pidetään objektiivisena, täsmällisenä totuutena, jonka tekemisen prosessia ohjaavat ainoastaan luonnon lait. On ehkä vaikeaa tiivistää sitä sanomaa, minkä The Golem niin hyvin esittää, mutta käsitin teoksen kuvaavan tiedettä kompromisseina, ennakko-oletusten värittämänä ja hapuiluna pimeässä: tiede ei ole suoraviivaista teoria–koe–tulos-tyyppistä tiedon hankintaa, vaan esimerkiksi kokeita on vaikeaa tehdä ja tulkita siksi, että ei tiedetä, millaisia tuloksia pitäisi saada.

Loppuluvussa kirjoittajat kertovat esimerkin siitä, miten tiede vaikuttaa oikeudenkäyntiin: Isossa-Britanniassa oli vangittu ja tuomittu ihmisiä pommien kanssa puuhastelusta sillä perusteella, että heidän käsistään löytyi jäämiä nitroglyseriinistä. Myöhemmin saatiin selville, että nämä ihmiset olivatkin todennäköisesti syyttömiä. Heidän tuomioonsa vaikuttivat "puolueettomat" kokeet, jotka todistivat, että jäämiä löytyi, mutta oikeudenkäynnissä ei ilmeisesti pohdittu lainkaan kokeiden virhemarginaalia. Jäämät saattoivat tulla vaikka pelikorteista. Kirjoittajat huomauttavatkin, että syyttäjän todisteita pidetään puolueettomina, joten ei ole sellaista käytäntöä, että puolustus voisi tutkia niitä tai tehdä niistä johtopäätöksiä. Todisteiden käsitetään olevan niin itsestään selviä, että niiden toinen tulkinta olisi saman toistoa, ikään kuin niistä ei voisi tehdä muunlaisia johtopäätöksiä.

Muistelin tuota lukiessani erästä CSI:n jaksoa, jossa epäilty oli tappanut vaimonsa. Jotenkin tutkijat tiesivät tämän, mutta eivät voineet sitä todistaa. Vaimo oli kääritty mattoon ja viety jonnekin, ja kuolinaika selvitettiin tutkimalla ruumiissa olleita ötököitä (pahoittelen tämän tieteellisen termin käyttöä). Tulos kuitenkin osui ajalle, jolle epäillyllä oli varma alibi. Tutkijat pähkäilivät asiaa jonkin aikaa, mutta keksivät sitten, että tiukalle kääritty matto hidasti ötököiden kehitystä niin, että kuolinajaksi saatiin väärä aika. He tekivät kokeen käärimällä sian ruumiin mattoon ja tämän kokeen perusteella epäilty voitaisiin todistaa syylliseksi. Muistelen, että tutkijat harmittelivat, että valamiehistö voisi kokea epäluuloa todisteita kohtaan siksi, että he olivat antaneet uhrille kaksi eri kuolinaikaa. Mitään puhetta ei ollut siitä, miten muissa tämänkaltaisissa tapauksissa olisi mahdollisesti tuomittu syytön ihminen siksi, että silloin tutkijat eivät olisi hoksanneet ottaa kaikkia olosuhteita huomioon. Toisaalta CSI:ssä tutkijathan aina tietävät intuitiivisesti, onko epäilty syytön vai syyllinen, ja työskentelevät todisteiden parissa niin kauan, että ne vastaavat heidän intuitiotaan. Se on ihan kätevää, koska jos he eivät tietäisi tulosta etukäteen he eivät tietäisi, milloin lopettaa tutkimusten teko.
buuri: (muu.)
Monday, August 20th, 2007 07:11 pm
Syksy lähestyy, ja pitäisi taas alkaa opiskella. Ensimmäinen reaktioni oli kypsä "Ei minä en tahdo." Onneksi käynti yliopistolla ja ensimmäisen tenttikirjan lainaaminen madalsi kynnystä ja opiskelu alkoi jo aivan kiinnostaa. (Kyseessä on siis muutoshaluttomuus kesän muuttuessa syksyksi, ja toisaalta vastahakoisuus alkaa lukea uusia asioita opintoviikkoja silmällä pitäen. Huvikseen lukeminen sujuu kyllä edelleen.)

Tenttikirja, jonka lainasin, oli Collinsin ja Pinchin The Golem. What everyone should know about science (1993). Ensimmäinen luku kertoo mm. tieteentekijä James V. McConnellin työstä, kun hän koulutti matoja kurtistumaan kirkkaan valon vaikutuksesta. Työ jatkui vuosia 1960-luvulla. Kokeista nousi suuri äläkkä, ja matojen koulutettavuudesta sekä kokeiden tuloksista ylipäätään käytiin paljon väittelyitä, sillä tuloksien toistettavuudessa ilmeni ongelmia. Kokeiden täsmälliset olosuhteet olivat yksi kiistakapuloista: yksityiskohtaisesti haluttiin tarkastella esimerkiksi matojen lajia ja kokoa, niiden ruokintaa, koulutuksen toistumistiheyttä, valon väriä ja valolle altistamisen kestoa, vuodenaikaa sekä vuorokaudenaikaa, jolloin kokeet tapahtuivat.

Olen kiitollinen näille tieteilijöille siitä, että heidän kokeensa ja debattinsa suovat minulle pehmeän laskun jatkaessani kesäloman jälkeen opiskelua.
buuri: (Default)
Tuesday, August 14th, 2007 02:20 pm
Olen lukenut Maarit Leskelä-Kärjen väitöskirjaa Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä (julkaistu vuonna 2006). Teoksessa on yli kuusisataa sivua ja paljon mielenkiintoista asiaa. Viimeksi kiinnostukseni herätti suvun merkitystä ja keskinäistä identiteettiä käsittelevä luku. Tietyt sukuominaisuudet, joita voitaisiin nähdä tietyn suvun jäsenissä, ovat olleet minusta aina kiinnostavia. Lapsena olisin toivonut, että meidän suvussamme olisi enemmän painotettu tällaisia ominaisuuksia, mutta mielestäni meillä ei ollut tarpeeksi tällaista yhteisöllisyyttä luovaa "keskinäistä identiteettiä". Puheissa ei korostettu sukulaisten yhteisiä luonteenpiirteitä eikä laajasti muisteltu tai kerrottu aikaisempia sukupolvia tai kaukaisempia sukulaisia.

Krohnin suvussa keskinäisen identiteetin luomista ja ylläpitämistä voi havaita. Leskelä-Kärki tuo esille "krohnilaisuuden", jota suvun jäsenet käsitteenä viljelevät: he yhdistävät siihen tiettyjä luonteenpiirteitä ja peilaavat itseään sukulaisiinsa. Käsite elää niin tutkimuksen kohteena olevien Krohnin sisarten kirjoituksissa 1900-luvun vaihteessa kuin suvun jäsenten kirjoituksissa ja haastatteluissa vielä 2000-luvulla. Krohnin sisarista Aune Krohn tunsi olonsa ulkopuoliseksi Krohnin suvussa ja käsitteli kirjeissään paljon sitä, miten hän ei tunne itsessään monia suvun piirteitä (ulospäin suuntautuneisuus, matkustushalu); Aino Kallas (syntyjään Krohn) taas perusti identiteettinsä sukuun kuulumiselle ja vahvisti kirjoituksissaan niitä piirteitään, joiden katsoi olevan erityisen "krohnilaisia".

Aino Kallas (syntyjään Krohn) kirjoittaa romaanissaan Katinka Rabe (1920) Rabejen suvusta kuvaten sitä omaksi, itsestään selvästi puhtaaksi rodukseen, jonka yksi piirre on kuitenkin vaellushalu ja veto toisiin rotuihin. Suvun yhtenäisyyttä korostavassa asenteessa onkin mielenkiintoista se, miten toisaalta sukulaiset liittyvät toisiinsa (isovanhemman, vanhemman ja lapsen voi nähdä suorana ketjuna läheisesti toisilleen sukua olevina ihmisinä, samoin sisarukset) mutta toisesta näkökulmasta suku ei vaikuta järin vakaalta tai kiinteältä (esimerkiksi lapsenlapsessa on tavallaan vain neljäsosa yhtä isovanhempaansa: pitäisikö hänen sitten sanoa periytyvän neljästä suvusta?). Aino Kallas kuvasi itseään sanoilla "Krohnin suvun rotuperinnön tulemus". Leskelä-Kärki huomauttaa, että täten Kallas ei antanut äidilleen ja tämän suvulle mitään merkitystä.

Krohnin sisarille suvulla oli siis tärkeä merkitys identiteetin rakentamisen suhteen, ja perimä ylipäätään kiinnosti heitä. Leskelä-Kärki luonnehtii periytymistä koskevan kiinnostuksen olevan osa 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun ja toiseen maailmansotaan asti vallinnutta keskustelua perimän ja rodun merkityksestä. On mahdollista, että toiveeni kiinteämmästä suvun keskinäisestä yhteydestä liittyy tähän keskusteluun – vaikkapa lukemieni kirjojen kautta. Esimerkiksi Katinka Rabe on väkevä, kohtalonomainen kuvaus "veren äänestä" identiteetin pohjana ja suurimpana vaikuttajana. On mielenkiintoista nähdä, miten ajan kysymykset vaikuttavat kirjallisuuteen ja miten toisaalta kirjallisuus toistaa, muokkaa, voimistaa ja välittää ajatuksia.
buuri: (muu.)
Thursday, August 9th, 2007 02:36 pm
Kuten jo aiemmin kirjoitin, en ole oikein sisäistänyt ajatusta kirjallisuuden historiallisesta ja kulttuurisidonnaisesta luonteesta. Olen elätellyt epämääräistä mielikuvaa mestariteoksesta, joka ylittää kaikki rajat ja silti kertoo syvästä, kaikkia ihmisiä koskettavasta inhimillisyydestä. Ehkä tästä syystä olenkin usein pettynyt lukemiini kirjoihin. Joka tapauksessa Kaisa Ilmosen artikkeli "Vastahistoria ja vallankumous 'oman tilan' rakentajina karibialaisessa naiskirjallisuudessa: Michelle Cliffin Abeng ja Zee Edgelling Beka Lamb" (teoksessa Vieraaseen kotiin. Kulttuurinen identiteetti ja muuttoliike kirjallisuudessa, 2003) valaisee kiinnostavasti, miten kaksi karibialaisten kirjoittamaa teosta liittyy tiettyyn aikaan ja paikkaan.

Ilmonen hahmottelee teosten syntytilannetta kolonisoidun Karibian ja historian näkökulmasta: Karibian aluetta käsittelevä historiankirjoitus on eurooppalaisten kirjoittamaa. Tämä merkitsee, että Karibialle rakennettu historia ei ota huomioon alueen asukkaiden kokemuksia vaan kuvaa heitä muualta tulleiden silmin ja ylipäätään muistaa koko alueen vain silloin, kun se liittyy jotenkin Euroopan tapahtumiin. Kaunokirjallisuus voi nostaa esiin historian unohdettuja ääniä ja osoittaa "valloittajan historian" yksipuolisuuden. Näin myös historia paljastuu narratiiviksi, rakennetuksi ja yhtä näkökulmaa painottavaksi tarinaksi: historia ei ole "se, mitä oikeasti tapahtui" tai tärkeimpien tapahtumien luettelo, vaan subjektiivinen kertomus, jonka voi toistaa toisesta näkökulmasta.

Historian uudelleen kirjoittamisen ja kertomisen yksi aspekti on vallankumous. Ilmonen toteaa näin: "Vallankumousta tehdään romaanissa [Beka Lamb] sosiaalisissa, lämpimissä, kodikkaissa ja sympaattisissa tilanteissa, mikä muuttaa vastarinnan representaatiota yhden (maskuliinisen) Che Guevara -tyyppisen sankarin herooisesta tarinasta koko kansan yhteiseksi projektiksi." Näin voidaan muuttaa mielikuvia ja historian päähenkilöitä sekä raivata tilaa sellaisille aiheille ja toimijoille, jotka on historiankirjoituksessa perinteisesti jätetty syrjään.

Ilmonen esittää karibialaisen kirjallisuuden vaiheiksi kolonisoijan ehdoilla kirjoitettua kirjallisuutta, afrikkalaisten juurten ja kulttuuriperinnön korostamista ja lopulta karibialaisuuden hybridisiin piirteisiin keskittymistä, moniäänisyyden arvostamista. Michelle Cliffin ja Zee Edgellin teoksissa Ilmonen näkee monta eri menneisyyttä, jotka hyväksytään rinnakkaisina. Cliffin teoksessa polyfonisuus näkyy kerronnassa suoran kerronnan, runojen, sananlaskujen ja etnistä historiaa esiin tuovien tarinoiden sekä kirjaenglannin ja kreolimurteen vuorottelussa. Teos on myös kerronnan tasolla moniääninen.

Paikkaan ja aikaan liittyminen ilmenee siis näissä romaaneissa toisaalta "kollektiivisen kansallisen muistin" luomisena (samanlaisia pyrkimyksiä oli suomalaisillakin 1800-luvun puolella) ja historiankirjoituksen kommentointina, toisaalta nykyisyyden monipuolisena ja moniäänisenä kuvauksena, joka sallii karibialaisen identiteetin hybridisyyden.
buuri: (sarcastic)
Friday, August 3rd, 2007 12:42 pm
Hankin tämän käyttäjäkuvan (Blondes have more fun!) melkein heti blogini perustamisen jälkeen. Kuva viehätti minua, koska sen viesti oli niin söpöstelevä ja pirtsakka, että helposti katsomistapani lipsahti ironian puolelle. Päätin käyttää sitä, jos yltyisin kovin ivalliseksi tai edes jonkin verran kriittiseksi blogimerkinnöissäni. Osasyynä vaikutti, että olen itse vaaleahiuksinen, enkä yhdy ajatukseen blondien erityisestä hauskanpidosta lainkaan; myös "Herrat pitävät vaaleaveriköistä" -tyyppisissä lausahduksissa on mielestäni jotain mätää.

Richard Dyerin artikkelista "Monroe ja seksuaalisuus" (alkujaan julkaistu nimellä "Monroe and Sexuality" teoksessa "Heavenly Bodies: Film Stars and Society" vuonna 1987; suomeksi siis saatavilla artikkelikokoelmassa "Älä katso! Seksuaalisuus ja rotu viihteen kuvastossa", 2002) sain uutta pontta käyttäjäkuvan ironiseen tulkintaani. Artikkelissa risteävät sukupuoli, rotu ja seksuaalisuus kuten Monroen imagossa naisellisesta, valkoisesta, vaaleatukkaisesta ja haluttavasta naisesta.

Vaaleahiuksisuus eli blondius tekee valkoisesta naisesta rodullisesti yksiselitteisen ja aidon: hän on niin valkoinen kuin voi olla, häntä ei voi sekoittaa muihin rotuihin. Valkoinen nainen käsitetään valkoisen miehen kalleimmaksi omaisuudeksi ja muiden rotujen kateuden kohteeksi. Myyttiin kuuluu vaaleahiuksisten naisten erityinen seksuaalinen haluttavuus ja toisaalta muiden rotujen miesten ryöstettäväksi tai raiskattavaksi joutumisen uhka. Toisaalta vaaleahiuksisuus yhdistetään myös rikkauteen: tästä kertovat niin ilmaisu "platinablondi" kuin esimerkiksi Marilyn Monroen pinupin nimi "Golden Dreams", samaten Monroen kappale "Diamonds are a Girl's Best Friend" ja tyyli korostaa vaaleahiuksisuutta pinupeissa visuaalisesti hopea- tai kulta-asulla ja jalokivillä.

Valkoisuus on tärkeä osa seksuaalisuuden symboliikkaa. Valo käsitetään puhtaudeksi ja synnittömyydeksi, pimeys taas yhdistetään syntiin ja seksuaalisuuteen. Viktoriaaninen naisten seksuaalisuuden kieltäminen johti siihen, että seksuaalisuus assosioitiin maskuliinisuuteen: ajattelutapa näkyy vastakkainasettelussa "musta uros/raiskaaja ja valkoinen neito", joista edellinen edustaa seksuaalisuutta ja viettejä, jälkimmäinen siveyttä. Dyer mainitsee esimerkiksi Peyton Placen, jossa suhde blondin naisen ja tummaihoisen, mustahiuksisen miehen välillä kulminoituu miehen rakastellessa naisen kanssa "brutaalisti, tuskallisesti" – miehisen vietin ottaessa haluttavan naisen, Dyerin sanoin.

Vaaleatukkaisessa, haluttavassa naisessa (jonka henkilöitymänä Marilyn Monroeta pidetään) yhdistyvät siis rodulliset kysymykset, luokka, sukupuoli ja seksuaalisuus tavoilla, jota ensi näkemältä ei varmaan arvaisi. En ainakaan minä arvannut, kun olen tässä kulttuurissa kasvanut. Monenlaisia teemoja muhii pinnan alla; nähtävissä on myös vahva mieltymys vastakkainasetteluihin. Viattoman oloinen käyttäjäkuvanikin sisältää yllättävän paljon merkityksiä ja aikojen saatossa muovautuneita käsityksiä.
buuri: (Default)
Tuesday, July 31st, 2007 02:16 pm
Richard Dyerin artikkelikokoelma "Älä katso! Seksuaalisuus ja rotu viihteen kuvastossa" (2002) kiinnostaa minua aina vain. Artikkeli "Viihde ja utopia" (alkujaan "Entertainment and Utopia", julkaistu vuonna 1977 lehdessä Movie ja vuonna 1992 Dyerin teoksessa "Only Entertainment") käsittelee viihdettä kulttuurisesti ja historiallisesti erityisenä ilmiönä. Lähestymistapa huomioi monia mielenkiintoisia asioita, esimerkiksi sen, että erityisyytenä viihde vaatii tiettyjä työkaluja merkityksien tunnistamiseen ja tulkitsemiseen. Tässä valossa musikaalit ja kabareetkin näyttävät kovin toisenlaisilta.

Viihteen leimallisiksi tuntomerkeiksi Dyer mainitsee eskapismin ja ”toiveiden täyttämisen” (wish-fulfilment, jota on vaikeaa suomentaa) eli utopistisuuden. Utopistisuus on jotakin parempaa kuin maailma ja arkitodellisuus ihmiselle tarjoavat. Dyer osoittaa, että utopiaa esitellessään viihde ei paneudu siihen, miten utopia olisi järjestäytynyt, vaan toimii sensibiliteetin tasolla eli näyttää miltä utopia tuntuisi.

Dyer listaa muutamia arkitodellisuuden ongelmia tai ristiriitoja ja viihteen niihin tarjoamat ratkaisut: niukkuuteen hyvinvointi kuten köyhyyden poistuminen ja rikkauksien tasainen jakaantuminen; uupumukseen ja yksitoikkoisuuteen energia, työ on leikin kaltaista; arkielämän monotonisuuteen ja välineellisyyteen intensiteetti eli elämisen jännitys, draama ja tunnepitoisuus; manipulaatioon kuten mainontaan ja sukupuolirooleihin läpinäkyvyys eli kommunikaation ja suhteiden avoimuus, spontaanius ja rehellisyys; pirstoutumiseen eli työn liikkuvuuteen ja kaupungistumiseen yhteisöllisyys. Näiden ratkaisujen Dyer huomauttaa vastaavan todellisiin yhteiskunnan luomiin tarpeisiin – kyse ei siis ole ikuisista tarpeista vaan tietyistä ja tiettyyn historialliseen tilanteeseen kuuluvista asioista.

Tällainen viihteen ”tunnekoodi” käyttää Dyerin mukaan representationaalisia ja ei-representationaalisia merkkejä, joiden kautta utopistisuutta ilmaistaan. Representationaaliset merkit vaikuttavat esimerkiksi siinä, miten viihteen tähdet ovat mukavampia ja henkilöhahmot mutkattomampia kuin katsojat sekä tilanteet helpommin ratkaistavissa. Ei-representationaaliset merkit ovat huomaamattomampia, koska ne näkyvät sellaisissa asioissa, joita katsojat ovat tottumattomia panemaan merkille: väreissä, tekstuurissa, liikkeessä, rytmissä, melodiassa, kameratyöskentelyssä.

Dyer havainnollistaa ei-representationaalisia merkkejä musiikilla: musiikki vaikuttaa meihin voimakkaasti ja voidaan sanoa, että se ilmentää tunteita; musiikilla ei kuitenkaan sinänsä ole mitään yhteyttä tunteisiin. Tämä viittaa siihen, että kuulija ei reagoikaan musiikkiin spontaanisti vaan on oppinut, miten se ilmentää tunteita. Tässä näkyy mielestäni oivallisesti tunteiden ja reaktioiden kulttuurisidonnaisuus. Mietin, että ehkä voisi ajatella musiikin etäisesti muistuttavan ihmisten ääniä – pauhaava musiikki voisi olla karjuntaa tai herkistävä viulusoolo ihmisen itkua – mutta silti musiikin ja tunteiden välille jää kuilu. Miksi rumpujen ääni tai pianon soitto herättäisi tunteita ja ilmaisisi esimerkiksi surua? Kyse on oppimisesta ja sopimuksista, kontekstista.

Dyer käyttää esimerkkinä steppausta ja osoittaa, miten steppaus on toiminut esimerkiksi itseilmaisun välineenä tai kuvastanut hilpeyttä ja eräänlaista tyhjää hyväntuulisuutta. Itselleni mieleen tulee myös vapaus. Kuitenkin steppaus sinänsä on kuvioiksi järjestettyjä, jalkojen liikkeellä tuotettuja, kovia, lyhyitä, iskeviä, synkopoituja ääniä, joiden sisäsyntyisillä merkityksillä ei ole juurikaan tekemistä assosiaationi kanssa. Merkitys syntyy ”suhteessa kulttuurin tiettyyn merkkiverkostoon tiettynä ajankohtana” – muodostetaan koodi, joka kuvastaa jotakin tunnetta.