October 2011

S M T W T F S
      1
2345678
9101112131415
1617181920 2122
23242526272829
3031     

Style Credit

Expand Cut Tags

No cut tags

October 21st, 2011

buuri: (Default)
Friday, October 21st, 2011 07:08 pm
En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Valmistuin ja olen sen jälkeen ollut identiteettikriisissä. Olin niin pitkään "opiskelija" että nyt on vaikeaa hahmottaa enää itseään, kun ei olekaan. Mietiskelin eilen itseäni ja elämäni eri osa-alueita muutenkin, ja mieleeni tulivat seuraavat episodit.


Jalat

Niillä main kun täytin 26, minun ja jalkojeni suhde alkoi muuttua. Meillä oli siihen asti ollut melko välinpitämätön suhtautuminen toisiimme ja ikään kuin kävelimme toistemme ohi silloin tällöin työpaikan käytävällä, mutta emme muuten juuri olleet tekemisissä.

Tavallaan suhde oli jo tätä tapausta ennen parantunut siinä mielessä, että olin alkanut venytellä jalkoja suurin piirtein joka ilta. Sitten asiat asettuivat kertaheitolla uusiin mittasuhteisiin.

Olin pari päivää kuumeessa kotona. En venytellyt, kun en kerran ollut liikkunutkaan, en pyöräillyt tai mitään. Kolmantena päivänä selkä tuli niin kipeäksi, että oli vaikeaa kävellä suorassa. Olin hämmentynyt tästä yllättävästä käänteestä jonkin aikaa. Sitten hoksasin kääntyä jalkojen puoleen.

"Mitäs tää nyt on", kysäisin. Ne eivät vastanneet ollenkaan niin rennosti. Ne olivat itse asiassa tosi tiukkoina.

"Tämmönen tilanne nyt tuli, kun rikoit sopimusta vastaan", ne sanoivat.

Olin edelleen hämmentynyt. "Mitä sopimusta?"

Toinen veti esiin kuivan näköisen asiakirjan. "Tätä sopimusta, missä sanotaan, että venytellä pitää joka ilta."

"Joka ilta?" Olin aika pöyristynyt. Venyttely oli kivaa kun siitä tuli itselle parempi olo, mutta en minä nyt sentään joka ilta aikonut sitä tehdä.

"Niin täällä sanotaan", toinen sanoi.

"Mutta enhän minä ole edes allekirjoittanut mitään sopimusta", vastustelin.

Toinen kohensi silmälasejaan ja luki sopimuspaperista. "'Tulee voimaan allekirjoitettaessa tai jos käytäntö on jatkunut yli kaksi viikkoa, missä tapauksessa sopimus tulee voimaan automaattisesti.'"

"Saavutetuista eduista ei luovuta", toinen huomautti synkästi.

Keskustelu jatkui sen jälkeen vielä jonkin aikaa, mutta on turha käydä läpi hyödytöntä vastusteluani. Tulos oli se, että olen nyt yli kolmen vuoden ajan venytellyt jalkoja 99-prosenttisesti iltaisin. Ja sen yhden prosentin kohdalla en ole antanut mennä kahta iltaa venyttelemättä.

Olisi kai oltava vain kiitollinen siitä, että jalat ovat pitäneet myös osansa sopimuksesta, eikä selkäni ole sen jälkeen tullut kipeäksi.


Närästys

Joskus minut raahataan kesken arkisen päivän pimeään, ahdistavan pieneen huoneeseen, jossa on kaksi hirviötä. Minut sidotaan tuoliin enkä voi liikkua.

"Mitä sitä on tullut tehtyä?" toinen hirviöistä sanoo ilkeästi. "Jotain tyhmyyksiä, eikö vaan?"

Vakuuttelen, että en ole tehnyt mitään. Silloin toinen vetää esiin paksun paperikäärön, jonka se rullaa auki niin että se yltää melkein maahan asti.

"Moussakaa ja suklaaleivoksia samana päivänä!" se sanoo ja heristelee paperikääröä. "Valkosipulia! Tomaattia! Ja niissä leivoksissa oli kermaa, voita ja suklaata! Kaikki löytyy täältä."

Se ojentaa paperikäärön eteeni jotta näen, että kaikki on listattu sinne. Katson väsyneenä pois. Tiedän kyllä, mitä sinne on listattu.

"Rasva on kiellettyä! Voi ja kerma ovat rasvaa! Suklaa on kielletty vielä erikseen ja siinä on rasvaa!" hirviö luettelee kiihtyneenä.

"Niin että mitä sitä on tullut tehtyä?" toinen sanoo uhkaavasti. "Arvaa mitä me tuollaisille tehdään?"

"Sekä moussakaa että suklaaleivoksia", paperikääröä pitelevä sanoo toiselle paheksuvasti. Toinen hirviö siristää silmiään ja puistaa päätään. Sitten se äkkiä potkaisee minua mahaan isolla, raskaalla saappaallaan.

"Näin me tehdään", se sanoo.

En voi reagoida mitenkään. Käy liian kipeää ja oksettaa. Räpyttelen vain silmiä ja yritän hengitellä.

Hirviö tulee epämiellyttävän lähelle. "Me voidaan tehdä tämä koska tahansa", se sanoo. "Kun lähdet lenkille, kun olet menossa nukkumaan... koska tahansa. Ja me voidaan tehdä pahempaakin kuin tämä."

Se katsoo minua arvioivasti. Se näkee kai naamastani, että minulla on edelleen hirveä olo, joten se ei potkaise minua uudestaan. Minut päästetään pois ja raahaudun mahaani pidellen taas jatkamaan elämääni.


Henkilökohtainen tila

Minulla on joitain neuroottisia tapoja, jotka ärsyttävät kavereitani. Kaverit eivät kuitenkaan tiedä, että henkilökohtaisessa todellisuudessani ne ärsyttävät minuakin. Minussa on puolia, jotka ovat eittämättä järjen- ja hyvinvoinnin vastaisia. Yksi niistä on pieni ja surkea olento, joka kokee koskettamisen ja läheisyyden useimmissa tilanteissa hyvin uhkaavana.

Olento saattaa hermostua siitä, jos vaikka viihteellä tai muuten iltaa viettäessä joku istuu sen mielestä liian lähellä minua. Baarissa tai kotisohvalla – paikalla ei ole merkitystä, vain sillä että joku on nyt liian lähellä.

Olento alkaa hypistellä vaatteitaan ja rummuttaa pöytää sormillaan. Yritän olla välittämättä siitä. Seuraavaksi se kyyristää selkäänsä ja panee käsivarret ristiin niin että se halaa itseään. Osallistun keskusteluun ja jätän huomiotta sen suuret, huomionhakuiset silmät.

Lopulta se puhuu. "Tuntuu pahalta", se tunnustaa pienellä ja surkealla äänellä.

Tilanne riistäytyy nopeasti käsistä. Ei auta jos pyöräyttää silmiään ja suuntaa huomionsa muihin asioihin. Ei auta jos selittää sille, että olen tässä kavereideni kanssa ja vieressä istuva tyyppi on kaverini, eikä haittaa, jos hän istuu lähellä.

"Tuntuu pahalta," olento vain toistaa. Sen alahuuli värisee. Kyynel saattaa vierähtää sen naamaa pitkin. "Tässä on jotain vaarallista. Eikö voitaisi mennä pois? Jotain pahaa tapahtuu."

Kyllä minä selitän sille, että ei mitään pahaa tapahdu. Selitän, että tämä on ihan tavallinen tilanne jossa muutkin ihmiset ovat päivittäin, ja kaikki on ihan turvallista, ja joku voisi vaikka nauttia siitä että vietetään aikaa yhdessä ja jutellaan ja niin edelleen. Jossain vaiheessa selitykset alkavat itsestäkin kaikua ontoilta, kun olento parkuu jo täyttä päätä ja heijaa itseään jossain nurkassa.

Sitten minä siirryn kauemmaksi tai vaihdan paikkaa tai joskus kivahdan naapurille, että eikö hän voisi pysyä etäämmällä. Tuosta viimeisestä en ole ylpeä, mutta sitäkin olen tehnyt.

Tämä on tietysti tosi rasittavaa, mutta olento osaa olla vieläkin raivostuttavampi. Joskus se nimittäin on itse tilanteessa melko hillitty. "En nyt oikein tiedä mitä mieltä olen tästä", se ilmoittaa kohteliaasti, kun työkaveri kumartuu ylleni puhumaan tai kaveri panee käden olkapäälleni. Odotan hetken, jatkaako se, mutta kun se ei jatka, niin ajattelen että ei tässä mitään, kuitataan viesti saaduksi ja mennään eteenpäin.

Mutta tässä ei sitten olekaan kaikki. Olento odottaa, että menemme kotiin, ja sitten se yhtäkkiä päättää että tapahtunut oli jotain ihan hirveää. Seuraa kauheaa huutoa ja ulvontaa, miten se oli niin ahdistavaa ja koskaan ei kyllä saa lähteä enää mihinkään, koska jotain sellaista voisi tapahtua uudestaan. Enkä olennon tällaisesta hädästä voi suinkaan olla vain välittämättä. Jopa mielelläni tekisin jotain asian hyväksi niin kuin ottaisin etäisyyttä tai poistuisin tilanteesta kokonaan. En vaan voi sitä tehdä, jos tilanne on jo ollutta ja mennyttä.

Joskus olentoa lohduttaa tällaisissa tilanteissa, kun lupaan sille, että ei mennä enää koskaan mihinkään. Ollaan vain kotona, missä on ainakin turvallista (jos muistaa venytellä ja välttelee moussakaa). Silloin olento katsoo minua kiitollisin, kostein silmin ja sanoo, että se rakastaa minua.

Ja minä vastaan, että joo, minäkin vihaan sitä. Ei kun siis... rakastan.