October 2011

S M T W T F S
      1
2345678
9101112131415
1617181920 2122
23242526272829
3031     

Style Credit

Expand Cut Tags

No cut tags
Wednesday, July 8th, 2009 03:54 pm
Keskustelussa parin kaverini kanssa tuli esiin kysymys, tekeekö roolipelikirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen tekijästään kirjailijan. Minusta vastaus on jyrkkä ei, mutta vastauksen perustelussa ja kirjallisuuden määrittelemisessä vastassa oli tietysti salakavala heitteikkö. Mikä "kirjailijan" nimikkeen sitten ratkaisee? Fiktiivisyys – mutta roolipelikirjassakin on paljon fiktiivistä ainesta. Tietokirjamainen ohjeistaminen – mutta monet kirjallisuuden kaanoniin yleisesti laskettavat teokset sisältävät sitä, esimerkiksi Leo Tolstoin maanviljelystä pohtiva teos ja Moby Dick. Lukijan puhuttelu – mutta sitä harrastavat myös monet kaanoniin yleisesti sijoitetut kirjailijat, esimerkiksi Italo Calvino.

Tällaisissa pulmatilanteissa kannattaa aina kääntyä Wikipedian puoleen. Tästä huolimatta minäkin tein niin:

Kirjallisuus jaetaan yleensä kauno- ja tietokirjallisuuteen, jotka erottaa viestinnän tarkoitus. Yksinkertaistaen kaunokirjallisuuden funktio on esteettisen kokemuksen tuottaminen, kun taas tietokirjallisuus pyrkii tiedonvälitykseen. Yleisessä kielenkäytössä ja esimerkiksi yliopiston oppiaineena sana kirjallisuus viittaa juuri kaunokirjallisuuteen.

Kirjallisuus-sanan käyttäminen eri yhteyksissä on myös arvovalinta. Ilmauksella on vahvoja korkeakulttuurisia konnotaatioita, ja jonkun teoksen tai tekstityypin nimittäminen kirjallisuudeksi ja toisen ei-kirjallisuudeksi on jälkimmäisen vahvaa vähättelyä.


Molemmat näkökohdat ovat tässä oleellisia. En pidä roolipelikirjan tekijää kirjailijana, koska tällainen kirja liittyy minusta liikaa tiedonvälitykseen; arvovalinta on myös itsestään selvästi mukana tällaisessa erottelussa. Minun tapauksessani se ei ehkä niinkään liity korkeakulttuurisuuteen toisin kuin silloin, kun erotetaan esimerkiksi viihteelliset dekkarit tai naisten kirjoittamat romanssit kirjallisuudesta tai sijoitetaan ne kirjallisuuden hierarkian häntäpäähän. Sen sijaan pidän lapsenomaisesti kiinni minulle tärkeästä kirjailijan käsitteestä, jonka olen omaksunut tai kehittänyt joskus alle kouluikäisenä. Käsitteessä tärkeintä on kirja, joka sisältää fiktiivisen tarinan tai tarinoita.

Käsitteeni ei varmaan ole ihan vedenpitävä. Esimerkiksi fiktiivisen määritelmä on horjuva. Se ei välttämättä tarkoita, että mikään kirjan tapahtumista ei ole koskaan tapahtunut – kyseessä on pikemminkin esteettinen lähestymistapa aiheeseen. Käsitteessä ei myöskään puututa julkaisemiseen, julkaisukanaviin tai lukijoihin. Voiko internetissä julkaissut kirjoittaja olla kirjailija? Kuitenkin tuo esteettisen kokemuksen tuottaminen on mielestäni tärkeä. Opinnäytetyön tekijä ei ole minusta kirjailija (ellei nyt sitten taideaineissa ole mahdollista kirjoittaa kaunokirjallista teosta opinnäytetyönään), vaikka esimerkiksi väitöskirjaan voisi kuinka uppoutua niin kuin fiktiiviseen maailmaan ainakin.

Lukemassani Ritva Hapulin teoksessa Ulkomailla. Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin huomautetaan, että Aino Kallaksen kirjailijanuraa tutkinut Kai Laitinen ohittaa Kallaksen matkakirjat muutamalla lauseella. Matkakirjallisuutta pidetään erilaisena kuin esimerkiksi romaanikirjallisuutta ja ylenkatsotaan ehkä sitä, miten matkakirjankin kirjoittaja valikoi tapahtumia, keksii näkökulmia, käyttää luovuuttaan ja leikittelee kielellä. Hapuli toteaa:

[M]atkakirjallisuudella on kirjallisuuden kaanonissa elämä- ja omaelämäkertojen lailla alhainen status. Romaanikirjallisuuden status sitä vastoin on korkea, ja juuri romaani tekee kirjoittajastaan tunnustetun.


Varmaan jokin luovan taiteilijan ja originaalisuuden myytti vaikuttaa tuossakin taustalla. Kirjallisuuden määritelmä onneksi elää koko ajan: saippuaoopperat, kreikkalaiset jumalat, suomalaiset talonpoikaisnaiset ja fantasian toisenlaiset maailmat sopivat kaikki siihen, tai ainakin niiden pitäisi sopia.

Miksen sitten salli roolipelikirjan tekijälle kirjailija-nimitystä? Jossainhan raja täytyy voida ylittää: keittokirjasta tulee kaunokirjallisuutta, kun reseptejä vähennetään ja tarinankerrontaa lisätään tarpeeksi. Harmi vain en osaa sanoa, missä se tapahtuu; tuttavani ovat kuitenkin varmasti tyytyväisiä tietäessään, että voin kyllä koska tahansa kertoa, mitä minä pidän kirjallisuutena ja mitä en.

Loppukevennyksenä toimikoon tämä roolipeliaiheinen sarjakuva Voynich-käsikirjoituksesta.
(Anonymous)
Wednesday, July 8th, 2009 04:18 pm (UTC)
Olen tästä asiasta muuten kiinnostunut lähinnä akateemisessa mielessä, vaikka allalöytyvästä vuodatuksesta voisi varmaan muuta päätellä ;)

Kysymyksestä tekee tosiaan hivenen ongelmallisen se, että tuo kirjailija nimen myöntäminen jollekin tai sen myöntämättä jättäminen ovat voimakkaasti arvottavia tekoja. Jos toteaa, että tietokirjojen/roolipelikirjojen kirjoittaja ei ole kirjailija, niin ollaan jossain määrin samassa tilanteessa kuin todettaessa, että sarjakuvataiteilija ei ole taiteilija. Yksi merkittävä ero näissä käsitteissä on. Moni ihminen kokee, enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) perustellusti, että sarjakuvat eivät ole taidetta. Sen sijaan kaikki ovat käsittääkseni yhtä mieltä siitä, että tietokirjat ovat kirjoja.

Jos asiaa haluaa lähteä lähestymään näkökulmasta jossa kirjailija on arvonimi, niin selkeintä olisi toimia kuten vaikkapa tohtorin arvonimen ollessa kyseessä. Etsitään siis jokin sopiva instanssi, jonka knihtimät ihmiset kyseistä arvonimeä saavat kantaa ja muut eivät. Tohtorihan on henkilö, jolle joku yliopisto on myöntänyt tohtorin arvonimen. Samalla tavalla voisi mielestäni lähteä siitä, että kirjailija on Kirjailijaliiton (tai mikä se nyt Suomessa onkaan) jäsen, eli henkilö jolle tällainen arvonimi on myönnetty.

Toinen vaihtoehto on yrittää määritellä käsite sen lähtökohdista käsin ja koettaa muodostaa siitä jonkinlainen looginen kokonaisuus. Itse näen asian seuraavalla tavalla.

Kirjalla on kannet joiden välissä on tekstin täyttämiä papereita. Kirjailija on henkilö, joka on tuottanut sisällön johonkin kirjaan. Kirjailijat voidaan sitten jakaa alalajeihin sen mukaan mitä ne heidän kirjansa ovat käsitelleet.

Kaunokirjailija on henkilö, joka on kirjoittanut kirjan, jonka tavoitteena on tuottaa lukijalleen ensisijaisesti esteettinen kokemus. Tietokirjailija on henkilö, joka on kirjoittanut kirjan, jonka päämääränä on ensisijaisesti välittää tietoa. Ihminen voi hyvin olla molempia. Sekä kaunokirjailijat, että tietokirjailijat ovat mielestäni kirjailijoita siitä yksinkertaisesta syystä, että molemmat kirjoittavat kirjoja.

Roolipelien kirjoittajat, kuten esimerkiksi elämänkertojen kirjoittajatkin, ovat tuossa näiden kahden ääripään välisellä janalla vähän epäselvässä kohdassa. Toisaalta roolipelin tarkoitus on antaa tietoa peliä varten, mutta toisaalta myös viihdyttää ja tarjota esteettinen kokemus. Itse pidän roolipelin kirjoittajaa kirjailijana jälleen siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on kirjoittanut kirjan.

Sikäli kun kirjan tarjoama maailmankuvaus materiaali yksin riittäisi kaunokirjaksi, niin tuota kaunokirjailijan titteliä on kyllä aika vaikea ottaa roolipelin suunnittelijalta pois. Jos roolipelin kirjoittaja ei ole kaunokirjailija teoksensa pelimäisten osuuksien vuoksi, niin muuttuuko hän kaunokirjailijaksi, jos julkaisee teoksensa maailmankuvauksen erikseen? Eli "pilaako" se tiedon levittämiseen tähtäävä osuus teoksessa sen fiktiivisen maailmakuvauksen osuuden, jossa esteettisyys on takuulla tärkeä päämäärä? Jos näin on, niin edessä tosiaan on kysymys siitä, onko Herman Melville sitten muka kaunokirjailija, kun yli puolet hänen teoksestaan on valaiden fysiologian ja biologian (virheellistä) kuvailua.

Kolmas lähtökohta on sitten tuo sinun omaksumasi fiilis- ja historiapohjainen näkökulma, jossa ihmisellä on mielessään valmiiksi kuva siitä mitä tarkoittaa olla kirjailija (kirjoittaa kirja, jota perinteisesti pidetään kaunokirjallisuutena). Tähän luokitukseen roolipelit eivät sovi, koska ne ovat sen verran uusi ilmiö ja muutenkin aina olleet yhteiskunnan marginaalissa olevien nörttien toimintaa valtavirran sijaan. Roolipelijulkaisuiden muotokin (sivukoko yleensä a4) poikkeaa jonkin verran perinteisestä kirjasta. Tällöin voisi ajatella joidenkin yksittäisten roolipelijulkaisuiden (esim. ensisijaisesti novelleja sisältävien Way of the Shadowin ja Harvest of Thornsin) kirjoittajien olevan kirjailijoita, mutta roolipelien tekijöiden yleisesti jäävän tämän käsitteen ulkopuolelle.

[Error: Irreparable invalid markup ('<jatkuu...>') in entry. Owner must fix manually. Raw contents below.]

Olen tästä asiasta muuten kiinnostunut lähinnä akateemisessa mielessä, vaikka allalöytyvästä vuodatuksesta voisi varmaan muuta päätellä ;)

Kysymyksestä tekee tosiaan hivenen ongelmallisen se, että tuo kirjailija nimen myöntäminen jollekin tai sen myöntämättä jättäminen ovat voimakkaasti arvottavia tekoja. Jos toteaa, että tietokirjojen/roolipelikirjojen kirjoittaja ei ole kirjailija, niin ollaan jossain määrin samassa tilanteessa kuin todettaessa, että sarjakuvataiteilija ei ole taiteilija. Yksi merkittävä ero näissä käsitteissä on. Moni ihminen kokee, enemmän tai vähemmän (yleensä vähemmän) perustellusti, että sarjakuvat eivät ole taidetta. Sen sijaan kaikki ovat käsittääkseni yhtä mieltä siitä, että tietokirjat ovat kirjoja.

Jos asiaa haluaa lähteä lähestymään näkökulmasta jossa kirjailija on arvonimi, niin selkeintä olisi toimia kuten vaikkapa tohtorin arvonimen ollessa kyseessä. Etsitään siis jokin sopiva instanssi, jonka knihtimät ihmiset kyseistä arvonimeä saavat kantaa ja muut eivät. Tohtorihan on henkilö, jolle joku yliopisto on myöntänyt tohtorin arvonimen. Samalla tavalla voisi mielestäni lähteä siitä, että kirjailija on Kirjailijaliiton (tai mikä se nyt Suomessa onkaan) jäsen, eli henkilö jolle tällainen arvonimi on myönnetty.

Toinen vaihtoehto on yrittää määritellä käsite sen lähtökohdista käsin ja koettaa muodostaa siitä jonkinlainen looginen kokonaisuus. Itse näen asian seuraavalla tavalla.

Kirjalla on kannet joiden välissä on tekstin täyttämiä papereita. Kirjailija on henkilö, joka on tuottanut sisällön johonkin kirjaan. Kirjailijat voidaan sitten jakaa alalajeihin sen mukaan mitä ne heidän kirjansa ovat käsitelleet.

Kaunokirjailija on henkilö, joka on kirjoittanut kirjan, jonka tavoitteena on tuottaa lukijalleen ensisijaisesti esteettinen kokemus. Tietokirjailija on henkilö, joka on kirjoittanut kirjan, jonka päämääränä on ensisijaisesti välittää tietoa. Ihminen voi hyvin olla molempia. Sekä kaunokirjailijat, että tietokirjailijat ovat mielestäni kirjailijoita siitä yksinkertaisesta syystä, että molemmat kirjoittavat kirjoja.

Roolipelien kirjoittajat, kuten esimerkiksi elämänkertojen kirjoittajatkin, ovat tuossa näiden kahden ääripään välisellä janalla vähän epäselvässä kohdassa. Toisaalta roolipelin tarkoitus on antaa tietoa peliä varten, mutta toisaalta myös viihdyttää ja tarjota esteettinen kokemus. Itse pidän roolipelin kirjoittajaa kirjailijana jälleen siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on kirjoittanut kirjan.

Sikäli kun kirjan tarjoama maailmankuvaus materiaali yksin riittäisi kaunokirjaksi, niin tuota kaunokirjailijan titteliä on kyllä aika vaikea ottaa roolipelin suunnittelijalta pois. Jos roolipelin kirjoittaja ei ole kaunokirjailija teoksensa pelimäisten osuuksien vuoksi, niin muuttuuko hän kaunokirjailijaksi, jos julkaisee teoksensa maailmankuvauksen erikseen? Eli "pilaako" se tiedon levittämiseen tähtäävä osuus teoksessa sen fiktiivisen maailmakuvauksen osuuden, jossa esteettisyys on takuulla tärkeä päämäärä? Jos näin on, niin edessä tosiaan on kysymys siitä, onko Herman Melville sitten muka kaunokirjailija, kun yli puolet hänen teoksestaan on valaiden fysiologian ja biologian (virheellistä) kuvailua.

Kolmas lähtökohta on sitten tuo sinun omaksumasi fiilis- ja historiapohjainen näkökulma, jossa ihmisellä on mielessään valmiiksi kuva siitä mitä tarkoittaa olla kirjailija (kirjoittaa kirja, jota perinteisesti pidetään kaunokirjallisuutena). Tähän luokitukseen roolipelit eivät sovi, koska ne ovat sen verran uusi ilmiö ja muutenkin aina olleet yhteiskunnan marginaalissa olevien nörttien toimintaa valtavirran sijaan. Roolipelijulkaisuiden muotokin (sivukoko yleensä a4) poikkeaa jonkin verran perinteisestä kirjasta. Tällöin voisi ajatella joidenkin yksittäisten roolipelijulkaisuiden (esim. ensisijaisesti novelleja sisältävien Way of the Shadowin ja Harvest of Thornsin) kirjoittajien olevan kirjailijoita, mutta roolipelien tekijöiden yleisesti jäävän tämän käsitteen ulkopuolelle.

<Jatkuu...>
(Anonymous)
Wednesday, July 8th, 2009 04:20 pm (UTC)
((Jatkuu))

Laajemmin hyväksytyt, kunnioitetut ja luetut elämänkerrat taas oikeuttavat kirjoittajalleen kirjailijan tittelin juuri edellä mainitusta syystä. Samasta syystä titteli lankeaa myös Tolstoille ja Melvillelle, kuten muillekin klassikko kirjailijoilla. Heidät on yhteiskunnan toimesta todettu kirjailijoiksi ja tämä riittää.

Tämä saattaa kuulostaa kyyniseltä avautumiselta, mutta ei ole sitä. Tässä kolmannessa lähestymistavassa meillä on vain se ensimmäisen lähestymistavan tilanne, mutta parin jonkin instanssin homekorvaisen hallituksen jäsenen sijaan päätöksen arvonimen myöntämisestä tekee yhteiskunta laajemmin (taidetta on se, mikä yhteiskunnassa taiteeksi mielletään). Huonona/hyvänä puolena tietenkin on, että nämä päätökset eivät ole selkeitä vaan ihmisillä voi olla niistä eri näkemyksiä. Epäilenpä, että monen suomalaisen mielestä vaikkapa Tony Halme ei ole ainakaan mikään oikea kirjailija kirjoittamastaan runokirjasta huolimatta.

Tuomas
Wednesday, July 8th, 2009 06:35 pm (UTC)
Olen tästä asiasta muuten kiinnostunut lähinnä akateemisessa mielessä

Peität viileän välinpitämättömyytesi ihailtavan hyvin! Ei tämä minullekaan ole mikään kynnyskysymys millään lailla, mutta minulla näyttäisi kuitenkin olevan vankkumaton mielipide asiasta ilmeisesti siksi, että olen halunnut olla kirjailija suurin piirtein siitä asti, kun opin viisivuotiaana kirjoittamaan. Ja ehkä jo sitä ennen.

Hyvä huomio tuo, että roolipelit ovat uusi asia ja ne eivät siksi mahdu historiapohjaiseen käsitykseen kirjailijoista. Ehkä joskus Wikipedian artikkelissa mainitaan kaunokirjallisuuden alalajeina fantasiakirjallisuus, jännityskirjallisuus, nuortenkirjallisuus ja roolipelikirjallisuus. Huomasin tuosta sarjakuvataiteilija-analogiastasi, että "kirjailija" liittyy mielessäni läheisesti taiteilijuuteen, eli taiteilijamyytti on se mikä vaikuttaa niin kuin vähän epäilinkin. "Kirjailla" kuulostaa myös sanana enemmän esteettisyyteen liittyvältä kuin tietopainotteiselta. Paradoksaalisesti minusta roolipelikirjan tekijä voi hyvinkin olla taiteilija, mutta roolipelikirja ei minusta silti ole kaunokirjallisuutta.

Kirjoittaako Herman Melville muuten valaiden yksityiskohdista minä-muodossa itse, vai miten nämä osuudet on kirjaan upotettu? Minua häiritsee roolipelikirjoissa se, että niissä saatetaan kuvata maailmaa jonkun hahmon kautta, mutta sitten rikotaan se ja kirjoittaja puhuu tavallaan omana itsenään ja tässä maailmassa esitellessään roolipelin sääntöjä. Se ei tunnu ehjältä kaunokirjalliselta kokonaisuudelta. Joten kyllä, tiedon levittämiseen tähtäävä osuus ilmeisesti "pilaa" teoksen. Sofian maailmassa on runsaasti tietoa filosofian historiasta, mutta hahmot käyvät sitä läpi osana kirjan tarinaa.

Jos toteaa, että tietokirjojen/roolipelikirjojen kirjoittaja ei ole kirjailija, niin ollaan jossain määrin samassa tilanteessa kuin todettaessa, että sarjakuvataiteilija ei ole taiteilija.

Koska minä näen kirjailijan kaunokirjallisen teoksen kirjoittajana, niin eiväthän nämä kaksi tilannetta vastaa yhtään toisiaan. Jos sanoisin, ettei sarjakuvataiteilija ole taiteilija, arvottaisin hänen työtään todennäköisesti juuri perinteisen "korkeakulttuurin" ehdoilla. Jos taas sanon, että tietokirjan kirjoittaja ei ole kaunokirjallisuuden kirjoittaja, niin en suinkaan arvota tietokirjallisuutta kaunokirjallisuuden alapuolelle – tai ulkopuolellekaan siinä mielessä, että ne ovat kaksi eri asiaa. En pyri sanomaan, että tietokirjat ovat niin huonoja, ettei niitä voi laskea kaunokirjallisuudeksi.

Eri asia sitten on, kuinka keinotekoinen tuollainen jaottelu ylipäätään on. Tietokirjoihin vaikuttavat samankaltaiset esteettisyyden (esimerkiksi genreen sopiva kielenkäyttö) ja historiallisen kontekstin tekijät kuin kaunokirjallisuuteenkin, ja ne vaativat jossain mielessä kirjoittajaltaan yhtä paljon luovuutta, valikointia, narratiivin rakentamista ja niin edelleen.

Etsitään siis jokin sopiva instanssi, jonka knihtimät ihmiset kyseistä arvonimeä saavat kantaa ja muut eivät.

Minulla on sellainen tuntuma, että Suomessa (?) kirjailijoita ovat ihmiset, jotka ovat julkaisseet (en tiedä lasketaanko omakustanteita) ainakin kaksi kirjaa. Kirjailija-nimityksen oikeellisuuttahan voi mitata myös julkaisu"kelpoisuuden" tai vaikka myyntilukujen perusteella. Puhumattakaan siitä, että varmasti monet mittaavat (kauno)kirjallisuuden taiteellisuutta tai muunlaista laadukkuutta.

Kirjalla on kannet joiden välissä on tekstin täyttämiä papereita. Kirjailija on henkilö, joka on tuottanut sisällön johonkin kirjaan.

Joo, eikö luulisi, että asia on niin yksinkertainen? Mutta EI. ;)
(Anonymous)
Wednesday, July 8th, 2009 10:07 pm (UTC)
[i]Peität viileän välinpitämättömyytesi ihailtavan hyvin![/i]

Hei! Olen akateeminen määrittelyfetisisti, joten akateeminen kiinnostaminen tarkoittaa mulle jotain muuta kuin monelle muulle ;) No ehkäpä sillä mahdollisuudellani päästä joskus osaksi roolipelikirjailijoiden pariahluokkaan tosiaan on jotain tekemistä asian kanssa. ;)

[i] Kirjoittaako Herman Melville muuten valaiden yksityiskohdista minä-muodossa itse, vai miten nämä osuudet on kirjaan upotettu?[/i]

Siitä on aikaa kun Moby Dick on minulle luettu, mutta muistelen hänen kuvailleen itse tapahtumia minä muodossa päähenkilön silmin, mutta siirtyneen sitten välillä sen kummemmin selittelemättä laajempaan kirjailija minään, joka sitten mm. kertoili luvun verran valaan ja kaskelotin kallojen erosta ja käytti toisen luvun todistamalla, että valas on kala.

[i] Minua häiritsee roolipelikirjoissa se, että niissä saatetaan kuvata maailmaa jonkun hahmon kautta, mutta sitten rikotaan se ja kirjoittaja puhuu tavallaan omana itsenään ja tässä maailmassa esitellessään roolipelin sääntöjä. Se ei tunnu ehjältä kaunokirjalliselta kokonaisuudelta. Joten kyllä, tiedon levittämiseen tähtäävä osuus ilmeisesti "pilaa" teoksen. Sofian maailmassa on runsaasti tietoa filosofian historiasta, mutta hahmot käyvät sitä läpi osana kirjan tarinaa.[/quote]

Musta itsestäni tuntuu vähän ongelmalliselta lähteä määrittelemään kirjan kaunokirjallisuutta sen kerrontatyylin kautta (et tosin tätä ilmeisesti varsinaisesti tarkoittanutkaan). Moderni, yleisesti kaunokirjallisuudeksi mielletty kirjallisuus sisältää välillä ihan ihmeellisiä kertoja kikkailuja. Se Sofian maailmaa koskeva kiintoisa kysymys on, että jos sinne väliin olisi lisätty kirjailijaäänellä kerrottuja tietolukuja vaikkapa filosofien elämästä, niin missä vaiheessa kirja olisi lakannut olemasta kaunokirja. Yksiselitteistä rajaa on varmasti mahdotonta vetää, niin kuin muissakin meidän maailmamme ilmiöissä.

Musta on ihan hyvä idea lähteä määrittelemään kaunokirjallisuutta sen tuottaman esteettisen kokemuksen kautta. Kaunokirjaa voisi tällöin pitää teoksena, jonka pääasiallisena tarkoituksena on tuottaa lukijalleen jonkinlainen esteettinen kokemus. Vaikkapa meidän laitoksemme automaattien ja formaalien kielten pruju on minusta lähes zeniläisessä yksinkertaisuudessaan selvästi esteettinen ja omaa täten kaunokirjallisia arvoja. Sen ensisijainen tarkoitus on kuitenkin jakaa tietoa, joten se ei ole kaunokirjallisuutta (lisäksi sillä ei ole kansia, joten se ei oman määritelmäni mukaan ole kirja ). Jos oikein postmoderneiksi halutaan heittäytyä, niin voitaisiin sanoa, että mitä tahansa kirjaa voi lukea joko kaunokirjallisuutena tai tietokirjallisuutena. Tällöin siis ei olisi erikseen kauno- ja tietokirjoja vaan ainoastaan kirjoja, jotka pystyvät toista tai molempia näistä päämääristä (esteettisen kokemuksen tuottaminen, informaation levittäminen) vaihtelevassa määrin toteuttamaan. Sofian maailma voisi siis olla sekä hyvä tietokirja, että hyvä kaunokirja. Koska tämän keskustelun puitteissa kuitenkin haluamme selvästi aidatun kaunokirjallisuus luokan (ja aidalle poliisit loikkareita pysäyttämään), niin emme heittäydy näin postmoderneiksi.

Selvää on että tyypillinen roolipelikirja sisältää paljon kaunokirjallisia aineksia mutta toisaalta sen päämäärä on ensisijaisesti auttaa peliryhmää kokemaan yhdessä se esteettinen kokemus, sen sijaa että se tapahtuisi kirjaa lukiessa. Sitä ei siis tässä mielessä voi pitää kaunokirjallisuutena. Toki tämäkään määritelmä ei ole täysin ongelmaton. Vaikkapa Seitsemän veljestä ja Shakespearen teoksethan on kirjoitettu näytelmiksi, joten yhtä hyvin niistä voisi todeta, etteivät ne ole kaunokirjallisuutta vaan ohjeita näytelmän järjestämiseen ja täten tietokirjallisuutta. Kenties kirotut postmodernistit (joiden mielipiteen kehittelin omasta päästäni, tämä on sitä tehokasta viholliskuvan luontia) ovat kuitenkin oikeassa. Seitsemää veljestä voi lukea joko ”näin järjestät tällaisen näytelmän” oppaana tai sitten kaunokirjallisena teoksena.

((jatkuu))
(Anonymous)
Wednesday, July 8th, 2009 10:08 pm (UTC)
((jatkuu))

[i] Koska minä näen kirjailijan kaunokirjallisen teoksen kirjoittajana, niin eiväthän nämä kaksi tilannetta vastaa yhtään toisiaan. Jos sanoisin, ettei sarjakuvataiteilija ole taiteilija, arvottaisin hänen työtään todennäköisesti juuri perinteisen "korkeakulttuurin" ehdoilla. Jos taas sanon, että tietokirjan kirjoittaja ei ole kaunokirjallisuuden kirjoittaja, niin en suinkaan arvota tietokirjallisuutta kaunokirjallisuuden alapuolelle – tai ulkopuolellekaan siinä mielessä, että ne ovat kaksi eri asiaa. En pyri sanomaan, että tietokirjat ovat niin huonoja, ettei niitä voi laskea kaunokirjallisuudeksi.[/i]

Mun mielestäni arvotus jossa muunlaisten kirjojen kirjoittajat ovat kaunokirjoittajien alapuolella, syntyy väistämättä käsitteiden kirja ja kirjailija haltuun ottamisen kautta. Heittääkseni suorastaan mauttoman provosoivan esimerkin, niin sanotaanpa että ehdottaisin, että ainoastaan valkoiset saavat kutsua itseään ihmisiksi. Muunväriset saavat sitten kutsua itseään rauhassa mustiksi ihmisiksi, keltaisiksi ihmisiksi tai miksi tahansa, mutta ihmisiksi heillä ei ole oikeutta itseään kutsua toisin kuin valkoisilla ihmisillä. Aika turha mun olisi nähdäkseni tuollaisen jälkeen selittää, että ei tähän lajitteluun kuulkaa liity mitään arvolatausta, vaan kyseessä ovat ensisijaisesti historialliset syyt.

Sen sijaan mun on hyvin helppoa niellä, ettei vaikkapa roolipeli/tietokirjan kirjoittaja ole sinusta kaunokirjailija. Eihän kaunokirjailijakaan ole musta roolipeli/tietokirjailija. Tässä jaottelussa nämä eri kirjallisuuden alat katsovat toisiaan samalta tasolta.

Sori jos isken tuossa ylläpuolella aika vahvasti yli. En nyt tosiaan yritä sanoa, sitä ettei sinulla olisi oikeutta määritellä sanaa kirjailija juuri kuten tahdot ja yleisesti yhteiskunta on lisäksi samaa mieltä kanssasi, joten turhaanpa minä tässä jurputan.

[i] Minulla on sellainen tuntuma, että Suomessa (?) kirjailijoita ovat ihmiset, jotka ovat julkaisseet (en tiedä lasketaanko omakustanteita) ainakin kaksi kirjaa.[/i]

Tarkastin asian netistä kun tuli puhe. Kahden kirjan julkaiseminen on välttämätön, mutta ei riittävä ehto kirjailijaliittoon kuulumiseen. Tämän lisäksi tarvitaan johtokunnan siunaus. Esimerkiksi Kata Kärkkäinen ei ole tätä siunausta saanut, vaikka on julkaissut kolme romaania.
Thursday, July 9th, 2009 12:11 pm (UTC)
Nyt tekisi kyllä mieli lukea Moby Dick. Kuvauksesi on tehnyt minut sekä uteliaaksi että jonkin verran epäluuloiseksi. (Tähän mennessä olen lukenut vain Luupäitä ja pitänyt sitä melkein samana asiana.)

Musta itsestäni tuntuu vähän ongelmalliselta lähteä määrittelemään kirjan kaunokirjallisuutta sen kerrontatyylin kautta (et tosin tätä ilmeisesti varsinaisesti tarkoittanutkaan). Moderni, yleisesti kaunokirjallisuudeksi mielletty kirjallisuus sisältää välillä ihan ihmeellisiä kertoja kikkailuja.

Ongelmallistahan se kyllä on, mutta jos pyrkii akateemisia määrittelyjä tekemään, niin pitää vain rohkeasti kulkea näilläkin ajatuspoluilla. Kerrontatyyli kuulostaa minusta pikemminkin teoksen sisäiseen maailmaan kuuluvalta asialta, vaikka siinä kikkailuja olisikin, esimerkiksi lukijan puhuttelu tai vaikka Pratchettin tietokirjamaiset alaviitteet. Toisaalta esimerkiksi keittokirjan reseptit ja eri tavalla kirjoitetun Sofian maailman filosofien elämää koskevat tietoiskut kuitenkin horjuttaisivat minusta kaunokirja-termiä.

Koska tämän keskustelun puitteissa kuitenkin haluamme selvästi aidatun kaunokirjallisuus luokan (ja aidalle poliisit loikkareita pysäyttämään), niin emme heittäydy näin postmoderneiksi.

Kyllä joku järjestys pitää olla!

Tuo näytelmäkirjallisuuden esiin tuominen on mielenkiintoinen huomio. Eurooppalaisessa perinteessähän näytelmäkirjallisuus on vanhimpia kirjallisuuden muotoja, joten tietysti se kuuluu kaunokirjallisuuteen. Roolipelikirjallisuus taas uutena tulokkaana ei kuulu. Silti näytelmiä voi minusta lukea siten, että niistä saa selville tarinan, kun taas roolipelikirjojen sääntöosiot ovat lähempänä esimerkiksi pienoismallien kokoamisoppaita: niissä kerrotaan, miten lukija voi itse tehdä jotain.

Sori jos isken tuossa ylläpuolella aika vahvasti yli. En nyt tosiaan yritä sanoa, sitä ettei sinulla olisi oikeutta määritellä sanaa kirjailija juuri kuten tahdot

Liioitteleva analogiasi on jossain määrin paikallaan, sillä valtasuhteistahan tuossa juuri on kysymys. Oman määrittelyni (että en koe oikeaksi sanoa "kirjailija" muista kuin kaunokirjallisuuden kirjoittajista) vallankäytöstä ja sen seurauksista en taas toisaalta tiedä. Minähän en jaa apurahoja tai rahapalkintoja tämän määrittelyn pohjalta, en päätä mitä kirjoja ostetaan sen perusteella (edes silloin kun itse ostan kirjoja) enkä pyri vaikuttamaan kenenkään toisenkaan valintoihin niin, että muun kuin kaunokirjallisuuden kirjoittajia tai heidän teoksiaan millään tavalla syrjittäisiin. Jos määrittelylläni olisi tuollaisia seurauksia, olisin valmis muuttamaan sitä.

Hämmentävällä tavalla sekoitit nyt tosiasioita tähän keskusteluun, mutta menin sitten itsekin Kirjailijaliiton sivuille katsomaan, mitä ne vaativat. "[S]ellaisia suomenkielisiä, taiteellisesti korkeatasoisia teoksia, että häntä niiden perusteella voidaan pitää kirjailijana" -- olisi kiinnostavaa tietää, mitkä ovat tarpeeksi "taiteellisesti korkeatasoisia" teoksia. Ehkä pitäisi soittaa sinne ja kysyä, ovatko roolipelikirjat tarpeeksi kaunokirjallisia ja rikkooko lukijan puhuttelu teoksen taiteellisen eheyden. (Netissähän julkaistaan sellaisiakin tarinoita, missä kirjoittaja kirjaimellisesti kommentoi esimerkiksi suluissa oman työnsä juonenkäänteitä ja nauraa omille vitseilleen. Mitähän postmodernistit, nuo vanhat vihulaiset, niistä sanoisivat?)
Thursday, July 9th, 2009 11:11 am (UTC)
Jaah, että kuka voi nimittää itseään kirjailijaksi? Ehkä se on niin sitten nykyään, että kirjailija on ensisijassa kaunokirjailija. Tämä ilmenee esimerkiksi siitä, että kirjailija-nimitystä käyttävän oletetaan olevan nimenomaan kaunokirjailija, kun taas tietokirjailijat joutuvat liittämään selvyyden vuoksi nimeensä tuon tieto-sanan. Samoin kuin jos kertoo lukevansa kirjallisuutta, joutuu erikseen mainitsemaan lukevansa nimenomaan TIETOkirjallisuutta, jos ei lue romaaneja. Kaunokirjallisuus on kirjallisuuden oletustila, ainakin vielä nykyään. Mutta kai nämä asiat menee suht intuitiolla, kaikista asioista saa vaikeita jos niitä jää loputtomasti pyörittelemään ja pohtimaan mielessään (no joo.. minä olen paraskin puhuja tässä tosiaan..). Aina löytyy joka tapauksessa poikkeuksen poikkeuksen poikkeus.

Minullakin tuli muuten mieleen tuo Sofian maailma (ylläri..) hyvänä esimerkkinä kirjasta, jossa on sekä kaunokirjallisia että tietokirjallisia aineksia. Ehkä siksi pidänkin siitä niin paljon, kun suosin monesti lähinnä tietokirjoja. Totuus on tarua ihmeellisempää ja on hauskempi tietää miten asiat oikeasti ovat, kuin vain kuvitella mielessään jotain. Mutta tämäkin asennoituminen johtuu varmaan vaan horoskoopista. :) Ehkä minusta ei koskaan tule (kauno)kirjailijaa tästä syystä. Innostun liikaa todellisuudesta.

Olisi muuten hauska tietää millaiset valintaperusteet tuohon kirjailijaliittoon sitten on, kun kaikkia vähintään kaksi kirjaa julkaisseita ei siihen jäseniksi oteta (esim. Kata Kärkkäinen). Ilmeisesti ainakaan myyntilukujen perusteella ei valintoja tehdä.

Ai niin muuten.. hauska kommentti tuohon Voynichin käsikirjoitusjuttuun. :)
Friday, July 10th, 2009 11:27 am (UTC)
Mutta kai nämä asiat menee suht intuitiolla, kaikista asioista saa vaikeita jos niitä jää loputtomasti pyörittelemään ja pohtimaan mielessään

Ai kiitos!

Olin kyllä vähän yllättynyt, että pidät tietokirjoista enemmän. Ilmeisesti makumme kohtaavat Sofian maailmassa: siinä on tarpeeksi fiktiota minulle ja tarpeeksi faktaa sinulle. Totuus on tarua ihmeellisempää vain silloin kun sen kokee itse, lukiessani minä enimmäkseen haluan tarua. Etkö koskaan halua eskapismia, kuvitella hetken olevasi maailmassa, joka olisi parempi tai ainakin erilainen kuin tämä meidän? (Ehkä tyhmä kysymys esitettäväksi jollekulle, jonka hyvän mielen kirjallisuutta ovat ilmasto-ongelmat.) Christietä et varmaan ainakaan lue sen tiedollisten seikkojen takia? Sehän on dekkarina toisaalta viihdelukemistoa ihmisille, jotka pitävät järjestyksestä eli kaavamaisesta juonesta, jossa on ennalta-arvaamattomuutta lähinnä loogisesti ratkaistavissa olevan arvoituksen muodossa.

Tuo Voynich-sarjis on tosiaan hauska! Olisin varmaan nauttinut siitä vielä enemmän, jos olisin lukenut blogimerkintäsi ensin, mutta kyllä se näinkin päin huvitti.
(Anonymous)
Thursday, July 9th, 2009 06:42 pm (UTC)
Buuri kirjoitti:

Kerrontatyyli kuulostaa minusta pikemminkin teoksen sisäiseen maailmaan kuuluvalta asialta, vaikka siinä kikkailuja olisikin, esimerkiksi lukijan puhuttelu tai vaikka Pratchettin tietokirjamaiset alaviitteet. Toisaalta esimerkiksi keittokirjan reseptit ja eri tavalla kirjoitetun Sofian maailman filosofien elämää koskevat tietoiskut kuitenkin horjuttaisivat minusta kaunokirja-termiä.

Mun taas täytyy sanoa, että mitä enemmän asiaa ajattelen sitä paremmalta musta tuntuis tuo tulkinta, jossa mitä tahansa kirjaa voi lukea joko kaunokirjallisuutena (etsii siitä esteettisiä arvoja) tai tietokirjallisuutena (etsii siitä informaatioita). Jos tietokirjan alkuun lisää tekstin ”Mies sanoo toiselle:” ja pitää kirjan sisällöin muuten ennallaan, niin kyseinen kirja sinällään muodostaa sisäisesti järkevän ja kokonaisen tarinan ilman mitään kertojavaihteluja. Tuntuisi silti ihmeelliseltä tituleerata sitä kaunokirjallisuudeksi.

Oman määrittelyni (että en koe oikeaksi sanoa "kirjailija" muista kuin kaunokirjallisuuden kirjoittajista) vallankäytöstä ja sen seurauksista en taas toisaalta tiedä. Minähän en jaa apurahoja tai rahapalkintoja tämän määrittelyn pohjalta, en päätä mitä kirjoja ostetaan sen perusteella (edes silloin kun itse ostan kirjoja) enkä pyri vaikuttamaan kenenkään toisenkaan valintoihin niin, että muun kuin kaunokirjallisuuden kirjoittajia tai heidän teoksiaan millään tavalla syrjittäisiin.

Sua ei sitten varmaan myöskään haittaa, jos minä alan puheessani tästä eteenpäin viitata humanististen alojen tieteen tekijöihin humanistitutkijoina ja näytän järkyttyneeltä ja loukkaantuneelta jos sinä viittaat heihin vain tutkijoina (joka tietenkin tarkoittaa luonnontieteiden tutkijaa);)

Sellainen hauska juttu vielä tuosta kaunokirjallisuuden käsitteestä, että kun asiaa on nyt tullut vähän selailtua niin kadun mies vaikuttaisi tarkoittavan sillä nimenomaan sitä kirjallisuuden korkeampaa ja henkisempää muotoa. Alempi viihteellinen kirjallisuus ei monen mielestä selvästikkään ole kaunokirjallisuutta. Samoin törkeät sanat ja aiheet riittävät monen silmissä pudottamaan kirjan pois kaunokirjallisuuden luokasta. Jossain määrin ymmärrän tätä ajattelua, jos miettii mitä sana kaunis tarkoittaa ja asiaa lähtee purkamaan historiallisesta näkökulmasta käsin.

Jekyl ja Hyde kirjoitti:

Olisi muuten hauska tietää millaiset valintaperusteet tuohon kirjailijaliittoon sitten on, kun kaikkia vähintään kaksi kirjaa julkaisseita ei siihen jäseniksi oteta (esim. Kata Kärkkäinen). Ilmeisesti ainakaan myyntilukujen perusteella ei valintoja tehdä.

Tunnen asiaa itse vain yhden Helsingin sanomien artikkelin perusteelta. Sen mukaan valintaperusteena on 12 henkisen (muistaakseni) raadin viisaus. Tämän viisautensa valaisemana kyseinen raati tekee päätöksen siitä onko kirjailijalla tarpeeksi laadukasta tuontoa, jotta hänet voidaan kelpuuttaa jäseneksi. Esimerkiksi Kärkkäisen ollessa kyseessä kaksi raadin jäsentä väitti lukeneensa koko tuotannon ja jokunen muu muisteli ”joskus lukeneensa jotain”, mutta ei sitten osannut nimetä yhtään Kärkkäisen kirjaa.

Suosittujen kirjojen kirjoittaminen ei myöskään tosiaan riitä. Juha Vuorinen ei ole päässyt liiton jäseneksi, vaikka Juoppohullun päiväkirjat ovat menneet kaupaksi kuin häkä.

ps. Selailin taas nettiä ja huomasin, että Kärkkäinen on itse asiassa viimein päässyt Kirjailijaliittoon (viiden kirjan julkaisemisen jälkeen).
Wednesday, July 15th, 2009 03:01 pm (UTC)
Sua ei sitten varmaan myöskään haittaa, jos minä alan puheessani tästä eteenpäin viitata humanististen alojen tieteen tekijöihin humanistitutkijoina ja näytän järkyttyneeltä ja loukkaantuneelta jos sinä viittaat heihin vain tutkijoina (joka tietenkin tarkoittaa luonnontieteiden tutkijaa);)

...okei, tässä on nyt analogia, joka saa minut oikeasti harkitsemaan kantani muuttamista. Hyvin keksitty!

Jos tietokirjan alkuun lisää tekstin ”Mies sanoo toiselle:” ja pitää kirjan sisällöin muuten ennallaan, niin kyseinen kirja sinällään muodostaa sisäisesti järkevän ja kokonaisen tarinan ilman mitään kertojavaihteluja. Tuntuisi silti ihmeelliseltä tituleerata sitä kaunokirjallisuudeksi.

Onhan kyllä totta, että tietokirjat eivät ole vailla esteettisiä arvoja, mutta voi varmaan olla montaa mieltä siitä, muodostaako pitkä monologi esimerkiksi eri eläinlajeista varsinaisesti tarinaa.

Samoin törkeät sanat ja aiheet riittävät monen silmissä pudottamaan kirjan pois kaunokirjallisuuden luokasta. Jossain määrin ymmärrän tätä ajattelua, jos miettii mitä sana kaunis tarkoittaa ja asiaa lähtee purkamaan historiallisesta näkökulmasta käsin.

Huomaa kyllä historiallisen kontekstin merkityksen, kun miettii tuotakin näkökohtaa. Helposti ajattelee, että oma mielikuva kaunokirjallisuudesta on oikea ja kaikkien jakama, mutta minun mielikuvani on kyllä hyvin erilainen kuin sellainen ylevää korkeakulttuuria tarkoittava, lähinnä tragedioita ja tiettyyn mittaan kirjoitettua runoutta kaunokirjallisuudeksi laskeva määritelmä.

Nostan hattua käsitteiden määrittelemistä koskevalle innolle, jota olet tässä keskustelussa osoittanut!