buuri: (Default)
Friday, October 21st, 2011 07:08 pm
En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Valmistuin ja olen sen jälkeen ollut identiteettikriisissä. Olin niin pitkään "opiskelija" että nyt on vaikeaa hahmottaa enää itseään, kun ei olekaan. Mietiskelin eilen itseäni ja elämäni eri osa-alueita muutenkin, ja mieleeni tulivat seuraavat episodit.


Jalat

Niillä main kun täytin 26, minun ja jalkojeni suhde alkoi muuttua. Meillä oli siihen asti ollut melko välinpitämätön suhtautuminen toisiimme ja ikään kuin kävelimme toistemme ohi silloin tällöin työpaikan käytävällä, mutta emme muuten juuri olleet tekemisissä.

Tavallaan suhde oli jo tätä tapausta ennen parantunut siinä mielessä, että olin alkanut venytellä jalkoja suurin piirtein joka ilta. Sitten asiat asettuivat kertaheitolla uusiin mittasuhteisiin.

Olin pari päivää kuumeessa kotona. En venytellyt, kun en kerran ollut liikkunutkaan, en pyöräillyt tai mitään. Kolmantena päivänä selkä tuli niin kipeäksi, että oli vaikeaa kävellä suorassa. Olin hämmentynyt tästä yllättävästä käänteestä jonkin aikaa. Sitten hoksasin kääntyä jalkojen puoleen.

"Mitäs tää nyt on", kysäisin. Ne eivät vastanneet ollenkaan niin rennosti. Ne olivat itse asiassa tosi tiukkoina.

"Tämmönen tilanne nyt tuli, kun rikoit sopimusta vastaan", ne sanoivat.

Olin edelleen hämmentynyt. "Mitä sopimusta?"

Toinen veti esiin kuivan näköisen asiakirjan. "Tätä sopimusta, missä sanotaan, että venytellä pitää joka ilta."

"Joka ilta?" Olin aika pöyristynyt. Venyttely oli kivaa kun siitä tuli itselle parempi olo, mutta en minä nyt sentään joka ilta aikonut sitä tehdä.

"Niin täällä sanotaan", toinen sanoi.

"Mutta enhän minä ole edes allekirjoittanut mitään sopimusta", vastustelin.

Toinen kohensi silmälasejaan ja luki sopimuspaperista. "'Tulee voimaan allekirjoitettaessa tai jos käytäntö on jatkunut yli kaksi viikkoa, missä tapauksessa sopimus tulee voimaan automaattisesti.'"

"Saavutetuista eduista ei luovuta", toinen huomautti synkästi.

Keskustelu jatkui sen jälkeen vielä jonkin aikaa, mutta on turha käydä läpi hyödytöntä vastusteluani. Tulos oli se, että olen nyt yli kolmen vuoden ajan venytellyt jalkoja 99-prosenttisesti iltaisin. Ja sen yhden prosentin kohdalla en ole antanut mennä kahta iltaa venyttelemättä.

Olisi kai oltava vain kiitollinen siitä, että jalat ovat pitäneet myös osansa sopimuksesta, eikä selkäni ole sen jälkeen tullut kipeäksi.


Närästys

Joskus minut raahataan kesken arkisen päivän pimeään, ahdistavan pieneen huoneeseen, jossa on kaksi hirviötä. Minut sidotaan tuoliin enkä voi liikkua.

"Mitä sitä on tullut tehtyä?" toinen hirviöistä sanoo ilkeästi. "Jotain tyhmyyksiä, eikö vaan?"

Vakuuttelen, että en ole tehnyt mitään. Silloin toinen vetää esiin paksun paperikäärön, jonka se rullaa auki niin että se yltää melkein maahan asti.

"Moussakaa ja suklaaleivoksia samana päivänä!" se sanoo ja heristelee paperikääröä. "Valkosipulia! Tomaattia! Ja niissä leivoksissa oli kermaa, voita ja suklaata! Kaikki löytyy täältä."

Se ojentaa paperikäärön eteeni jotta näen, että kaikki on listattu sinne. Katson väsyneenä pois. Tiedän kyllä, mitä sinne on listattu.

"Rasva on kiellettyä! Voi ja kerma ovat rasvaa! Suklaa on kielletty vielä erikseen ja siinä on rasvaa!" hirviö luettelee kiihtyneenä.

"Niin että mitä sitä on tullut tehtyä?" toinen sanoo uhkaavasti. "Arvaa mitä me tuollaisille tehdään?"

"Sekä moussakaa että suklaaleivoksia", paperikääröä pitelevä sanoo toiselle paheksuvasti. Toinen hirviö siristää silmiään ja puistaa päätään. Sitten se äkkiä potkaisee minua mahaan isolla, raskaalla saappaallaan.

"Näin me tehdään", se sanoo.

En voi reagoida mitenkään. Käy liian kipeää ja oksettaa. Räpyttelen vain silmiä ja yritän hengitellä.

Hirviö tulee epämiellyttävän lähelle. "Me voidaan tehdä tämä koska tahansa", se sanoo. "Kun lähdet lenkille, kun olet menossa nukkumaan... koska tahansa. Ja me voidaan tehdä pahempaakin kuin tämä."

Se katsoo minua arvioivasti. Se näkee kai naamastani, että minulla on edelleen hirveä olo, joten se ei potkaise minua uudestaan. Minut päästetään pois ja raahaudun mahaani pidellen taas jatkamaan elämääni.


Henkilökohtainen tila

Minulla on joitain neuroottisia tapoja, jotka ärsyttävät kavereitani. Kaverit eivät kuitenkaan tiedä, että henkilökohtaisessa todellisuudessani ne ärsyttävät minuakin. Minussa on puolia, jotka ovat eittämättä järjen- ja hyvinvoinnin vastaisia. Yksi niistä on pieni ja surkea olento, joka kokee koskettamisen ja läheisyyden useimmissa tilanteissa hyvin uhkaavana.

Olento saattaa hermostua siitä, jos vaikka viihteellä tai muuten iltaa viettäessä joku istuu sen mielestä liian lähellä minua. Baarissa tai kotisohvalla – paikalla ei ole merkitystä, vain sillä että joku on nyt liian lähellä.

Olento alkaa hypistellä vaatteitaan ja rummuttaa pöytää sormillaan. Yritän olla välittämättä siitä. Seuraavaksi se kyyristää selkäänsä ja panee käsivarret ristiin niin että se halaa itseään. Osallistun keskusteluun ja jätän huomiotta sen suuret, huomionhakuiset silmät.

Lopulta se puhuu. "Tuntuu pahalta", se tunnustaa pienellä ja surkealla äänellä.

Tilanne riistäytyy nopeasti käsistä. Ei auta jos pyöräyttää silmiään ja suuntaa huomionsa muihin asioihin. Ei auta jos selittää sille, että olen tässä kavereideni kanssa ja vieressä istuva tyyppi on kaverini, eikä haittaa, jos hän istuu lähellä.

"Tuntuu pahalta," olento vain toistaa. Sen alahuuli värisee. Kyynel saattaa vierähtää sen naamaa pitkin. "Tässä on jotain vaarallista. Eikö voitaisi mennä pois? Jotain pahaa tapahtuu."

Kyllä minä selitän sille, että ei mitään pahaa tapahdu. Selitän, että tämä on ihan tavallinen tilanne jossa muutkin ihmiset ovat päivittäin, ja kaikki on ihan turvallista, ja joku voisi vaikka nauttia siitä että vietetään aikaa yhdessä ja jutellaan ja niin edelleen. Jossain vaiheessa selitykset alkavat itsestäkin kaikua ontoilta, kun olento parkuu jo täyttä päätä ja heijaa itseään jossain nurkassa.

Sitten minä siirryn kauemmaksi tai vaihdan paikkaa tai joskus kivahdan naapurille, että eikö hän voisi pysyä etäämmällä. Tuosta viimeisestä en ole ylpeä, mutta sitäkin olen tehnyt.

Tämä on tietysti tosi rasittavaa, mutta olento osaa olla vieläkin raivostuttavampi. Joskus se nimittäin on itse tilanteessa melko hillitty. "En nyt oikein tiedä mitä mieltä olen tästä", se ilmoittaa kohteliaasti, kun työkaveri kumartuu ylleni puhumaan tai kaveri panee käden olkapäälleni. Odotan hetken, jatkaako se, mutta kun se ei jatka, niin ajattelen että ei tässä mitään, kuitataan viesti saaduksi ja mennään eteenpäin.

Mutta tässä ei sitten olekaan kaikki. Olento odottaa, että menemme kotiin, ja sitten se yhtäkkiä päättää että tapahtunut oli jotain ihan hirveää. Seuraa kauheaa huutoa ja ulvontaa, miten se oli niin ahdistavaa ja koskaan ei kyllä saa lähteä enää mihinkään, koska jotain sellaista voisi tapahtua uudestaan. Enkä olennon tällaisesta hädästä voi suinkaan olla vain välittämättä. Jopa mielelläni tekisin jotain asian hyväksi niin kuin ottaisin etäisyyttä tai poistuisin tilanteesta kokonaan. En vaan voi sitä tehdä, jos tilanne on jo ollutta ja mennyttä.

Joskus olentoa lohduttaa tällaisissa tilanteissa, kun lupaan sille, että ei mennä enää koskaan mihinkään. Ollaan vain kotona, missä on ainakin turvallista (jos muistaa venytellä ja välttelee moussakaa). Silloin olento katsoo minua kiitollisin, kostein silmin ja sanoo, että se rakastaa minua.

Ja minä vastaan, että joo, minäkin vihaan sitä. Ei kun siis... rakastan.
buuri: (Default)
Wednesday, June 15th, 2011 09:56 pm
Kävin katsomassa Hannan erään ystävän suosituksesta. Odotin elokuvalta paljon, ja yllättäen se täytti ja ylittikin kaikki toiveeni.

Hannan nimihenkilö on siis noin 16-vuotias tyttö, joka asuu metsässä isänsä kanssa (Pohjois-Suomessa, mikä on hauska yksityiskohta) riistaa pyytäen, täysin omavaraisesti. Isä on kouluttanut Hannasta taistelijan, joka nukkuessaankin aistii kuolemanvaaran ja pystyy reagoimaan siihen nopeasti ja tehokkaasti. Isä on kertonut Hannalle, että Marissa Wiegler -niminen pahis on tappanut Hannan äidin ja haluaa tappaa myös Hannan, eikä lepää ennen kuin jompikumpi kuolee. Isällä on lähetin, jonka katkaisimesta Hanna voi ilmaista olinpaikkansa Marissa Wieglerille. Elokuvan alussa Hanna vakuuttelee olevansa jo aikuinen ja pystyvänsä taistelemaan Wieglerin kanssa.

Tarinassa on monia satujen motiiveja ja satuhan se on tavallaan itsekin. Isä on kasvattanut Hannan huippusotilaaksi ja kertonut, että jonakin päivänä tämän täytyy tappaa joku. Puuttuu vain "Olipa kerran" alusta. Hanna etenee päämääräänsä kohti aluksi melko suoraviivaisesti, mutta tarinassa on myös mutka, kun hän kuulee Marissan puolen tapahtumista: isä ei olekaan Hannan oikea isä ja on ehkä itse (lehtikirjoitusten mukaan) tappanut Hannan äidin. Tarvitaan isän kuolema, jotta Hanna alkaisi taas päättäväisesti jahtaamaan Marissaa.

Tämän satu- tai myyttitason rinnalla elokuva on tyydyttävä toimintaelokuva. Nautin elokuvan väkivallasta ja miltei voittamattomista päähenkilöistä niin paljon, että tuntuu vähän vaikealta tunnustaa sitä. Totuus kuitenkin on, että minusta oli ihan mahtavaa katsoa, miten tehokkaan väkivaltaisia sekä Marissa Wiegler ja Hanna että Hannan isä ovat. Hanna pakenee huippuvartioidusta laitoksesta tuosta vain, hänen isänsä hakkaa ja tappaa kaikki, jotka yrittävät hidastaa häntä, ja Marissa Wiegler on kylmähermoinen ja taitava aseenkäsittelijä.

Oma nautintonsa oli katsoa nuorta naista toimintaelokuvan pääroolissa. XKCD:ssä on toivottu kerran elokuvaa, jossa River Tam hakkaisi kaikki, ja oletan että siinä leffassa toimintakohtaukset olisivat yhtä tyydyttävää katsottavaa kuin tässä. Kirjoitin Watchmenistä, että samastuin eniten Rorschachiin (ja silloinkin tuntui oudolta kirjoittaa siitä, miten väkivallan katsominen tuntuu niin hyvältä, mutta selvästi se on toisaalta minulle tärkeää), koska hän oli niin voittamaton:

Hän ei koskaan anna periksi ja selviytyy epätodennäköisimmistäkin tilanteista. Kun Rorschach on vankilassa, yksin, vihamiehiensä ympäröimänä, hän sanoo: "None of you understand. I'm not locked up in here with you. You're locked up in here with me."

Toivoin tuolloin, että voisin nähdä juuri tällaisen naisroolin jossain elokuvassa. Vaarallisen naishahmon, joka ei ole (seksuaalisen) väkivallan uhri. Hannassa sen sitten viimein näin. Yhdessä kohtauksessa Hanna juoksee yön pimeässä satama-alueen sokkeloihin, ja kolme vaarallisen näköistä miestä seuraa perässä. Miehet saavat Hannan saarroksiin yhdessä vaiheessa, mutta tällä kertaa nuori naishahmo hakkaa heidät ja poistuu paikalta.

Erikoiseksi toimintaelokuvaksi Hannan tekee vielä se, että ainakin minusta päähenkilö on queer. Treffeillä espanjalaispojan kanssa Hanna kysyy, pitäisikö heidän suudella, mutta ei kuitenkaan anna suudelman tapahtua vaan iskee pojan maahan. Tämä oli selvästi hauskaksi tarkoitettu kohtaus, mikä minua vähän ärsytti, mutta tärkeintä on kuitenkin että siinä oli heteronormatiivisuudesta poikkeavia ja aseksuaalisiakin piirteitä. Myöhemmin Hanna juttelee teltassa peiton alla uuden ystävänsä, Sophien kanssa. Kohtaus on kuvattu hyvin sensuaalisesti, lähiotoksia, kamera viipyilee siinä miten Sophie koskettelee Hannan rannetta. Se on hyvin seksikäs kohtaus jo ennen loppua, jossa Hanna antaa ystävälleen Sophielle suukon. Rakastin sitä, miten määrittelemätön suukko se on: toisaalta ystävyydestä ja ystävyydellä annettu, toisaalta ehkä seksuaalinen. Hannassa on päähenkilönä monia seksuaalisen kirjon piirteitä, mikä tekee hänestä mielestäni queerin. On vähän surullistakin, miten vapauttavaksi ja helpottavaksi koin katsoa elokuvaa jo sen takia, että nuoresta naisesta kertovan elokuvan juoni ei pyöri (heteroseksuaalisen) suhteen ympärillä.

Tähän heteroseksuaalisen romanssin puuttumiseen vaikutti myös se, että melkeinpä tärkein suhde elokuvassa on Hannan ja tämän isän välillä. Olin todella vaikuttunut siitä juuri siksi, että tällainen platoninen suhde on nostettu keskiöön. Isä ei ole myöskään holhoava isähahmo. Hän jättää Hannan yksin metsämökkiin tietäen, että sinne tulee aseistautuneita sotilaita, jotka vievät Hannan kuulusteltavaksi ties minne. Hän luottaa, että Hanna selviää omin voimin. Minusta oli tosi hienoa, että Hannan ja tämän isän suhde oli niin tasaveroinen ja toisaalta tärkeä, toisaalta haavoittuva. Hannahan saa tutkimuksissaan sen kuvan, että isä on valehdellut hänelle koko ajan. Keskustelu yltyy väkivaltaiseksi selkkaukseksi (jota jälleen rakastin), joka ei pääty kummankaan voittoon. Hanna juoksee pois, mutta isä ehtii vielä huutaa hänelle perään tärkeimmän ja saada asiat selviksi. Pelkäsin tässä kohtauksessa, että Hanna vain juoksee pakoon ja asiat jäävät selvittämättä – kunnes on liian myöhäistä. Se olisi ollut typerää ja kliseistä. Sen sijaan tässä, kuten monessa muussakin kohtauksessa, pelkoni osoittautui turhaksi ja tarina valitsi hyvän ja positiivisen ratkaisun. Kuten tässä sen, että Hanna ja isä saavat välinsä selvitettyä.

Kyseessä oli minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä elokuva. Olin uskomattoman onnellinen katsoessani sitä, ja oli yllättävän masentavaa puhua siitä ihmisten kanssa ja havaita, että kukaan ei jakanut oikeastaan yhdenkään minulle tärkeän osa-alueen kokemusta. Toisaalta on ihan mielenkiintoistakin huomata, miten eri tavalla saman elokuvan voi nähdä. Tällä kertaa tämä elokuva puhutteli eniten ja henkilökohtaisimmin minua.
buuri: (Default)
Sunday, February 20th, 2011 06:12 pm
Luin kirjan! Epäilin jo, että on vierähtänyt yli kaksi vuotta edellisestä (fiktiivisestä) kirjastani. Blogin selailu kuitenkin todisti, että luin Peter Høegiä noin vuosi sitten.

Tällä viikolla siis avasin pitkästä aikaa fiktiivisen kirjan ihan huvin vuoksi. Kirja oli Susan Fletcherin esikoisteos Irlantilainen tyttö, joka julkaistiin alkukielellä 2004. Tämä käännös on vuodelta 2010. Jonna Joskittin suomennos, joka meni ainakin minuun ihan täydestä.

Minulle suositeltiin tätä kirjaa sillä evästyksellä, että se on hienosti kirjoitettu. Lukiessani mietinkin koko ajan, miksi suosittelija oli niin ajatellut. En keksinyt mitään erityistä syytä, mutta pidin kyllä suuresti kirjoitustyylistä. Käännös on erinomainen, kieli ja sanankäänteet pitivät kiinnostukseni yllä ja tapa, jolla kirjoittaja kertoo tapahtumista, on viehättävä.

Kirjassa 29-vuotias Eve muistelee lapsuuttaan, lähinnä sitä vuotta, jolloin hän oli kahdeksanvuotias, hänen äitinsä kuoli ja hän joutui asumaan Walesin maaseudulle isovanhempiensa luokse. Muisteleva kertoja sekä paljastaa tulevia tapahtumia, jotka asettavat lapsuustapahtumat (jotka ovat kirjan pääasiallinen sisältö) erilaiseen valoon, että vihjaa asioihin, joita ei vielä paljasta. Minä olen mysteerien suuri ystävä ja ehkä juuri siksi kirjan lukeminen sujui minulta niin nopeasti ja antaumuksellisesti. Haluan aina tietää salaisuudet, joita kirjoissa on. Kuka on murhaaja, mitä tapahtui sinä kesänä, mitä kertoja ei halua ajatella ja vain kaartelee aiheen ympärillä.

Takakannessa todetaan, että lapsuuskuvauksen tunnelmat, tuoksut ja näyt heräävät kirjassa eloon. Itse en olisi sanonut, että kuvaus olisi erityisen aisteihin vetoavaa, mutta ehkä se onkin enkä vain huomannut sitä. Muistin joitain asioita omasta lapsuudestani kirjaa lukiessa – lintujen ääniä ja maisemia. Kirjan maaseutukuvaus on viehättävää. Walesin talvi kuulostaa sen perusteella kyllä aika ankealta kylmän tuulen, sateen ja mudan takia, mutta ainakin ympäristö on kirjassa voimakkaasti läsnä.

Minulle Irlantilaisessa tytössä mieluisinta olivat henkilöt ja näiden kuvaus. Eve kiinnittää huomiota epätavallisiin asioihin ja yksityiskohtiin, ja tuntuu kuin saisi kurkistaa samalla toisen ihmisen pään sisään lukiessaan, mitä hän maailmasta huomaa. Hänen kotikylänsä on täynnä kiinnostavia ihmisiä ja kohtaloita. Osaan heistä tutustuin kirjan kuluessa niin hyvin, että kerronta vetosi tunteisiini yllättävällä tavalla. On niin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen lukenut kirjoja, että hämmästyin tämän teoksen voimasta. Luin sen todella nopeasti, mutta silti tuntui, että uppouduin uuteen maailmaan kirjan myötä. Tällainen eläytyminen onkin itselleni vahvin todiste siitä, että Susan Fletcher on kirjoittanut hyvän tarinan.
buuri: (Default)
Saturday, February 20th, 2010 11:21 am
Tykkäsin Peter Høegistä hurjasti n. 15-18-vuotiaana, ja olen lukenut esimerkiksi Lumen tajun lukuisia kertoja sen jälkeenkin. En osaa oikein selittää miksi hänen kirjansa olivat niin kiehtovia. Yksi syy on ehkä tietynlainen salapoliisirakenne, joka on ainakin Lumen tajussa ja Nainen ja apina -kirjassa. Niissä päähenkilöillä on ongelma, jota he selvittelevät tapaamalla paljon uusia ihmisiä ja kulkemalla (yleensä luvattomasti) vieraissa paikoissa, ja pikkuhiljaa ongelma (mysteeri, salaisuuskin) ratkeaa. Olen hyvin utelias, joten tällainen tarina vetoaa minuun. Toiseksi kyseessä on varmaan jokin ominaisuus Høegin kirjoitustyylissä, mutta en osaa arvata, mikä. Kolmanneksi hänen kirjoissaan on kiehtovia aiheita ja yllättäviä näkökulmia. Esimerkiksi Hiljainen tyttö -teoksessa on päähenkilö, joka on äärettömän taitava klovni, ja teoksessa kuvaillaan paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia sirkuksesta ja päähenkilön taidoista, joihin lukeutuu kyky kuulla aivan yliluonnollisen hyvin. Høeg kirjoittaa tällaisista yliluonnollisistakin asioista hyvin viehättävästi.

Luin Hiljaisen tytön viime vuonna ja kirja oli minusta tavattoman mukaansa tempaava: aina kun sen otti käteensä, teki mieli jäädä vaikka kuinka pitkäksi aikaa kirjan maailmaan. Jonkin verran minua ihmetytti naisellisuuden teema, joka oli kirjassa vahvasti läsnä, mutta ajattelin sen olevan osa kirjan maailmaa niin kuin lumi ja matematiikka ovat osa Lumen tajua. Kirjan päähenkilö on mies, joka hahmottaa rakastamansa naisen "naisellisuuden" kautta ja jatkuvasti pohtii ja kuvailee "naisellista". En oikein tiennyt mitä olisin teemasta ajatellut, en päässyt siihen sisälle.

Tämän vuoden puolella otin sitten pitkästä aikaa esille Naisen ja apinan ja solahdin miellyttävästi taas teoksen maailmaan. Olen lukenut Høegin kirjat niin usein mutta myös niin kauan aikaa sitten, että ne ovat nautinnollinen sekoitus todella tuttua ja kuitenkin uutta, koska en muista kaikkia juonenkäänteitä enää. Luin kirjasta ehkä kolme neljäsosaa kun äkkiä tajusin, että en nauttinutkaan siitä yhtä paljon kuin olisin luullut. Kirjassa selvästi käsitellään ja vertaillaan ihmistä, eläintä ja konetta, ja sen sijaan että olisin hurmaantunut kirjailijan oivalluksista (niin kuin kai ennen suhtauduin) aloinkin vain nähdä tekstin tätä teemaa käsittelevät osat eräänlaisina rakennuspalikoina. En ollutkaan tarinan ja kirjailijan luoman maailman pauloissa vaan luin teosta viileästi sen eri elementtejä tarkastellen. Olenko nyt siis kasvanut kirjan ohi? En enää ihastukaan (käyttääkseni vertausta) sadun taikametsästä, noidasta ja prinsessasta vaan näen kasvutarinan metaforia ja representaatioita.

Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki, vaan Nainen ja apina, vaikka onkin kirjoitettu naisen näkökulmasta (päähenkilö on nainen), on myös jos ei täynnä niin ainakin puolillaan naisellisuuden pohdintaa. Yhdessä kohtauksessa mies kertoo, että aivotutkimus kiehtoo häntä siksi, että hän haluaisi lukea rakastettunsa ajatukset:

Itse seisoisi ulkopuolella ja näkisi suoraan hänen ajatuksensa sitä mukaa kuin ne tulostuisivat tietokonetiedostoiksi pikseleinä. Silloin olisi päässyt syvemmälle naiseen kuin yksikään mies yhteenkään naiseen. Itse naisellisuuden olemukseen. (131)

Naisen ajatusten lukeminen pääsemisenä naisellisuuden olemukseen on minulle jokseenkin hämmentävä ajatus. Se menettelisi kyllä tämän yhden henkilön pakkomielteenä, koska kirjoissa on muutenkin paljon henkilöitä ja muita elementtejä joita en aina ymmärrä, mutta tässä kirjassa on muitakin kohtia, joissa puhutaan naisesta (yksikössä, niin kuin jostain ur-naisesta) tällä tavalla, ja sitten on vielä Hiljainen tyttö joka on suorastaan omistettu Naiselle ja naisellisuudelle. Siinä vaiheessa tulen nurjamieliseksi paitsi näille teoksille myös koko kirjailijalle, koska alkaa näyttää siltä että hän on se jolla on kyseinen pakkomielle. Ennen Peter Høeg edusti minulle jotain erilaista ja virkistävää, jotain kiehtovaa ja vapauttavaakin. Nyt näissä teoksissa tulee äkkiä vastaan sellaista essentialistista sukupuolikäsitystä ja heteronormatiivisuutta, josta haluan pois enkä suinkaan lukea siitä lisää.

Kirjathan eivät ole muuttuneet, vaan minä. Hienoa sinänsä huomata muuttuneensa! Sääli silti, että yksi lempikirjailijoistani äkkiä tuottaa minulle pettymyksen. Olen nauttinut hänen teoksistaan niin paljon, että elättelen yhä toivoa että ne muut olisivat minulle edelleen yhtä miellyttäviä: Lumen taju, Kuvitelma 20. vuosisadasta, Rajatapaukset ja Kertomuksia yöstä. Joskus kokeilen lukea ne taas ja sittenhän se selviää.
buuri: (Default)
Monday, November 16th, 2009 09:22 pm
Luin Kukku Melkaksen artikkelin "Sopimaton käsikirjoitus. Naiskirjailija ja toisinkuvittelemisen mahdollisuudet" (teoksessa Satimen hirmuhetket. Kahdeksan kirjoitusta kotimaisesta kirjallisuudesta, joka on julkaistu vuonna 2000). Ei varmaan edeltä käsin arvaisi, että kirjallisuudentutkimuksen artikkeli voisi olla henkilökohtaisesti koskettava ja ahaa-elämyksiä tuova, mutta niinpä vain näkyy käyneen.

Artikkeli käsittelee Aino Kallaksen esikoisromaania Kirsti, joka julkaistiin vuonna 1902. Romaani on ajalle tyypillinen aviorikostarina, jossa päähenkilö Kirsti viettää intohimoisen yön tulevan aviomiehensä kanssa, tulee raskaaksi ja menettää lapsen kuin rangaistuksena esiaviollisesta seksistä. Olin kuullut teoksesta jo aiemmin ja pidin sitä melko epäkiinnostavana, mutta Melkas avaa siihen uudenlaisia näkökulmia. Hän pureutuu romaanin yksityiskohtiin ja näyttää, että niissä itse asiassa käydään neuvottelua "oman olemisen ehdoista ajan käsitysten puristuksessa". Melkas näyttää, että tuona aikana äitiys oli oikeastaan naisille ainoa mahdollinen tapa olla olemassa tai olla naisia. Kallaksen romaanissa Kirsti kuitenkin tuntee halua vastustaa naimisiinmenoa ja äitiyttä. Hän yrittää artikkelin nimen mukaisesti kuvitella toisin elämänsä kulkua, naiseuttaan ja äitinä olemistaankin – siinä onnistumatta. Melkas toteaa, että Kallas oli itsekin tyytymätön romaanin loppuun muttei osannut sitä parantaakaan. Melkaksen mielestä tämä osoittaa, että toisinkuvitteleminen oli niin vaikeaa, ettei se aina onnistunut. "Miten ylipäätään kuvata sellaista (vaihtoehtoista naisen identiteettiä) jota ei vielä tavallaan ole?"

Artikkelin kuvaus 1900-luvun alun näkemyksistä naisten asemasta ja paikasta yhteiskunnassa hätkähdytti minua, sillä en ollut oikein tajunnut, että näkemykset todella olivat niin ehdottomia: naisten luonnollinen tehtävä on äitiys, äitiydessä vasta naisten kaikki henkisetkin ominaisuudet voivat kunnolla kypsyä, ja naisille mahdollinen yhteiskunnallinen toimintakin oli "äitikansalaisuutta" tai "yhteiskunnallista äitiyttä". Melkas kirjoittaa: "ei voida kuitenkaan kieltää, etteikö jokainen nainen olisi tavalla tai toisella joutunut pohtimaan suhdettaan -- äitiyteen sellaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa se nähtiin itse asiassa ainoana naisena olemisen mahdollisuutena." Tämän lukeminen sai minut ymmärtämään, miksi monet tuona aikana naisista kirjoitetut kirjat pohtivat äitiyttä. Tuntuu miltei väistämättömältä, että naisen identiteetistä kirjoitettaessa on käsiteltävä myös äitiyttä. Muunlainen lähestymistapa olisi ollut kuin kirjoittaisi kirjan kaloista ottamatta lainkaan huomioon vettä.

Melkas toteaa vielä, että "identiteetti konstruoidaan diskurssin ja myös representaatioiden sisällä eikä suinkaan ulkopuolella", mikä mielestäni kiteyttää pääasian hyvin (ironisesti, sillä äkkilukemalta koko lause näyttää Lassin akateemiselta yläpilveltä). Naisen minuuden ja mahdollisuuksien pohtiminen heijasti 1900-luvun alussa sen ajan yleisiä käsityksiä. Nykyään naisesta kertova kirja voisi olla erilainen, koska nykyään on erilaisia käsityksiä. Minulle tuli mieleen keväällä katsomani elokuva Kielletty hedelmä, jossa päähenkilöt hakivat suhdettaan kiellettyihin asioihin ja rakensivat identiteettiään elämässään vahvoina vaikuttavien käsitysten ja naisen kuvien pohjalta. Elokuvassa kuviteltiin ja rakennettiin jotain uutta, jota ei ollut suoraan annettu missään, mutta toisaalta rakentaminen tapahtui nimenomaan tiettyjen puitteiden sisällä.
buuri: (Default)
Friday, October 23rd, 2009 09:19 pm
Aina vähän ennen kuin alan tehdä gradua, minulla on suuret suunnitelmat sen suhteen. Sitten päivä kuluukin suurimmaksi osaksi Facebookissa ja blogeja lukiessa. On kai hyväksyttävä, että gradun teko on hidasta puuhaa eikä sitä voi yhtäkkiä alkaa tehdä kahdeksan tuntia putkeen. Oletan, että blogien ja foorumien lukemiseen käytetty aika kuluu myös omalla tavallaan gradun tekemiseen. Alitajunta työskentelee!

Katsoin vihdoin Miehet jotka vihaavat naisia. Näin sen trailerin elokuvateatterissa jo aikapäiviä sitten, ja muistan ajatelleeni, että siinäpä sen niminen elokuva että en varmaan pidä siitä. Sitten monet tuttuni lukivat Stieg Larssonin samannimisen kirjan (ja saman tien koko kirjasarjan, trilogian) ja olivat aivan haltioissaan siitä. Blogeistakin olen lukenut, että kirjaa ei voi laskea käsistään ennen kuin on päässyt sen loppuun, ja ilmeisesti kirjat sisältävät paljon hyviä ja koukuttavia aineksia.

Näiden hehkuttavien arvioiden jälkeen suhtauduin elokuvaan paljon myönteisemmin ja kiinnostuneena. Elokuvan alusta pidinkin kovasti. Alussa esitellään mysteeri: vaikutusvaltaisen ja rikkaan suvun kasvatti Harriet on kadonnut 40 vuotta aiemmin 16-vuotiaana, ja hänen setänsä joka jo silloin aikoi tehdä Harrietista perillisensä pohtii edelleen päivittäin Harrietin katoamista. Setä on vakuuttunut, että joku suvun jäsen tappoi Harrietin ja lähettelee nyt vuosittain hänelle samanlaisia kukkatauluja kuin Harrietilla oli tapana hänelle lahjoittaa. Tykkään kovasti dekkareista ja olen täälläkin tainnut mainita, että arvoitukset kiehtovat minua. Haluan aina tietää, mitä on tapahtunut. Tällä kertaa arvasin heti alussa, että Harriet onkin elossa ja lähettää itse kukkatauluja, mutta silti halusin varmistuksen arvaukselleni ja ylipäätään tietää asiasta enemmän.

Harrietin katoamista tutkittaessa paljastui lisää arvoituksia ja rikoksia, ja Lisbeth Salanderin hahmo oli myös kiinnostava, mitä olin osannutkin odottaa. Sitten elokuva osoittautui nimeään vastaavaksi, eli siinä oli paljon sukupuolittunutta (seksuaalista) väkivaltaa. Miehet uhkailemassa, raiskaamassa, pahoinpitelemässä ja tappamassa naisia. Jonkin verran tehdään väkivaltaa myös miehille, mutta eri syistä: kostoksi ja jotta rikollisen jäljille päässyt tutkija vaikenisi. Naiset eivät tee elokuvassa mitään ennen kuin heidän kimppuunsa hyökätään kadulla, miellyttävässä toimistossa, kotona. Heidän sukupuolensa riittää.

Oli väsyttävää katsoa holhoojaa käyttämässä valta-asemaansa ahdisteluun ja tekemässä seksuaalista ja sadistista väkivaltaa holhottavalleen, nuorta tyttöä pakenemassa käsiksi käyneitä isää ja veljeä sekä lukuisista murhia tutkivista tv-sarjoista ja elokuvista tuttuja valokuvia nuorista, hoikista, kauniista, vähäpukeisista tai alastomista naispuolisista uhreista kuolemassa tai kuolleina. Stieg Larssonin kirjan (kirjasarjan) tarkoitus on ilmeisesti ollut herättää ruotsalaiset näkemään, että heidän yhteiskunnassaan tapahtuu koko ajan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta elokuva ei tuntunut herättelevältä. Se tuntui etäännytetyltä ja jonkin verran hekumoivalta toistolta.

Lisbethin kosto on yksi seikka, joka erottaa elokuvan nuorten naisten teurastuksella herkuttelevista vastineistaan. Lisbethin ja toisen päähenkilön Mikaelin persoonallisuus jäi kuitenkin elokuvassa piiloon – varmasti kirjassa henkilöt tulevat lähemmäksi. Nyt heidän suhteestaan tuli minulle sellainen olo, että he menevät sänkyyn ja Lisbeth rakastuu Mikaeliin lähinnä siksi, että he ovat elokuvan pääosapari, nainen ja mies, ja niin kuuluu tällaisissa elokuvissa tapahtua.

Kaiken kaikkiaan Miehet jotka vihaavat naisia oli minulle suuri pettymys. Katsoin Twilightin samana päivänä ja siinä oli (sen huomattavan häiritsevistä ja sairaista piirteistä huolimatta) enemmän jännittäviä, koukuttavia ja samastuttavia aineksia. Twilightissa ei sitä paitsi raiskattu ketään.
buuri: (Default)
Thursday, October 1st, 2009 04:43 pm
Ruokaremonttini jatkuu! Muutama viikko sitten luin viherpirtelöistä täältä. Lainaan tähän vähän tuota tekstiä. Se kertoo Victoria Boutenkosta:

vihreät vihannekset ovat kaikkein ravitsevinta ruokaa mitä maa päällään kantaa - eikä juuri kukaan syö niitä, eivät edes raakaravinnon kannattajat. Ja syy tähän on selvä - nehän maistuvat aivan kamalalle!

Victoria törmäsi tutkimuksissaan siihen tosiasiaan, ettei keho tykkää mistään sellaisesta mitä se ei osaa sulattaa ja käyttää hyödyksi. Nykyihmisen ruoansulatus on niin huonossa kunnossa, että salaatti tulee melkein salaattina ulos. Ja huono ruoansulatus johtuu pitkälti juuri siitä, ettemme syö tarpeeksi vihreää. Noidankehä.

Victoria päätti kokeilla auttaa ruoansulatustaan, ja laittoi voimakkaanmakuiset salaatinlehdet tehosekoittimeen veden kera. KAMALAA LITKUA!

Sitten syntyi ahaa-elämys, josta minä ja tuhannet ihmiset ympäri maapalloa ovat Victorialle ikuisesti kiitollisia:

Laita sinne banaani sekaan!

Litku on edelleen ihan yhtä kamalan väristä vihreää mössöä, mutta maistuu raikkaalle banaanipirtelölle!


Luomuinnostuksessani olin enemmän kuin valmis uskomaan tuon kaiken. En oikeasti tiedä, onko nykyihmisen ruoansulatus huonontunut, mutta tuntuisi uskottavalta, että soseena ruoka imeytyy paremmin. Lisäksi viherpirtelö kuulosti hyvältä tavalta syödä enemmän vihreää ja marjoja ja hedelmiäkin. Olen pyrkinyt syömään marjoja joka päivä jo muutaman kuukauden ajan, mutta ne tuntuvat vieläkin aika happamilta ja kaipasin tapaa tehdä niiden syömisestä miellyttävämpää.

Pari viikkoa sitten sain vielä maistaa mehulingolla tehtyjä mehuja. Omenista, varsiselleristä ja punajuuresta tuli (mahdollisista epäilyksistä huolimatta! Mehua punajuurista?) valloittavaa, sekä pehmeää että pehmeän makuista makeaa mehua. Mietin sitten, investoisinko itsekin mehulinkoon, mutta lopulta pirtelöidea voitti. Ostin tehosekoittimen (OBH Nordican Chilli Blender) ja olen alkanut tehdä viherpirtelöitä.

Tuolla sivulla johon linkkasin on paljon viherpirtelöreseptejä. Minä olen kokeillut vasta kahdenlaisia pirtelöitä. Toiseen panin mustikoita, banaanin ja tammenlehväsalaattia (ja vettä ja hunajaa), toiseen mustikoita, banaanin ja persiljaa (ja vettä ja hunajaa). Tänään maustin pirtelöä vielä muutamalla mansikalla. Sotku näyttää jonkin verran siltä, kuin se olisi kertaalleen jo syöty, mutta se on tosi hyvää -- banaanin makuista, kuten tuossa todetaan. Minusta, entisestä (ja vähän nykyisestäkin) sokeriaddiktista, on ihmeellistä, että pirtelöstä saa niin makeaa lisäämällä vain banaanin. Sokerilla samaan vaikutukseen tarvisi vähintään desilitran, enkä olisi uskonut, että banaani olisi niin makea.

Tähän mennessä olen jaksanut heti tiskatakin tehosekoittimen käytön jälkeen. Viherpirtelöiden kyllä pitäisikin lisätä energisyyttä! Veriarvojen kohoamisen sun muun näkee kai sitten myöhemmin. Raportoin siitä sitten. :)
buuri: (Default)
Monday, September 14th, 2009 04:51 pm
Kaikki liittyy kaikkeen. Yleiseen hyvinvointiin esimerkiksi liittyvät ja vaikuttavat uni, liikunta ja ruoka, muutaman muun asian lisäksi. Viikonloppuna nipistin unesta, en liikkunut juuri yhtään ja söin mitä sattuu. Tänään sama tahti jatkui, ja sokerisen välipalan jälkeen olotila olikin iltapäivällä mitä mielenkiintoisin. Innostuin äkkiä viikon verran unohduksiin painetusta gradusta ja kävin hilpeästi lainaamassa pääkirjastosta graduun liittyvän kirjan. Koivujen varjossa jalkakäytävällä kävelevä opiskelija sai sydämeni paisumaan runollisuudellaan. Miten hienoa onkaan elää ja opiskella! Koko gradun olisi voinut tehdä siinä yhtenä iltapäivän tuntina. Kädet kuitenkin vapisivat (no, ehkä liioittelen vähän) enkä voinut keskittyä mihinkään viittä sekuntia kauempaa. Tyypillinen sokerihumala siis. Suunnitelmat on suuret mutta mitään ei tapahdu.

Gradunteon tie on kivinen ja ohdakkeinen. Aikaa gradulle ei oikein jää, kun pitäisi nettailla, tavata kavereita ja harrastaakin välillä. Niitä tenttejäkin on vielä muutamia, eli muu opiskelu painaa. Innostus vaihtelee akateemisesta hurmoksesta lievään vastenmielisyyteen ja gradumasennuksen alhoon. Ajattelin etukäteen, että varmaan työn laajuus musertaa silloin tällöin ja toisinaan iskee myös graduväsymys eikä jaksaisi pakertaa työtä eteenpäin. Minut onkin yllättänyt tunnetilojen kirjo, joka gradukriiseihin liittyy. Kyseenalaistan paitsi tutkimuksen ja tulosten saamisen mahdollisuuden sekä oman kyvykkyyteni myös koko elämän mielekkyyden ja merkityksen (tai pikemminkin sen, onko merkityksellistä elämälleni saada se gradu tehtyä). Käytännössä voisin ihan hyvin tehdä gradua kolme kertaa viikossa, kaksi tuntia kerrallaan päättämättä heti sitoutua loppuelämäkseni akateemiseen uraan, mutta jotenkin tämä taustakysymys on nyt päässyt hallitsemaan koko graduprosessia.

Sinänsä ei kai pitäisi tulla yllätyksenä, että motivaatio on lopulta tärkeintä gradun (niin kuin varmaan kaiken muunkin) tekemisessä. Jos vielä saisin tähtäimeeni sen hiljaisen tyytyväisyyden, joka syntyy kun on tehnyt pari tuntia tutkimus- ja kirjoitustyötä, niin tuloksia alkaisi varmasti tulla. Valitettavasti vain aivoissani on nyt käännetty joku nuppi niin, että ainoastaan elämänmittainen sitoutuminen ja maailmaa järisyttävät tutkimustulokset ovat tarpeeksi motivoivia.
buuri: (Default)
Wednesday, July 8th, 2009 03:54 pm
Keskustelussa parin kaverini kanssa tuli esiin kysymys, tekeekö roolipelikirjan kirjoittaminen ja julkaiseminen tekijästään kirjailijan. Minusta vastaus on jyrkkä ei, mutta vastauksen perustelussa ja kirjallisuuden määrittelemisessä vastassa oli tietysti salakavala heitteikkö. Mikä "kirjailijan" nimikkeen sitten ratkaisee? Fiktiivisyys – mutta roolipelikirjassakin on paljon fiktiivistä ainesta. Tietokirjamainen ohjeistaminen – mutta monet kirjallisuuden kaanoniin yleisesti laskettavat teokset sisältävät sitä, esimerkiksi Leo Tolstoin maanviljelystä pohtiva teos ja Moby Dick. Lukijan puhuttelu – mutta sitä harrastavat myös monet kaanoniin yleisesti sijoitetut kirjailijat, esimerkiksi Italo Calvino.

Tällaisissa pulmatilanteissa kannattaa aina kääntyä Wikipedian puoleen. Tästä huolimatta minäkin tein niin:

Kirjallisuus jaetaan yleensä kauno- ja tietokirjallisuuteen, jotka erottaa viestinnän tarkoitus. Yksinkertaistaen kaunokirjallisuuden funktio on esteettisen kokemuksen tuottaminen, kun taas tietokirjallisuus pyrkii tiedonvälitykseen. Yleisessä kielenkäytössä ja esimerkiksi yliopiston oppiaineena sana kirjallisuus viittaa juuri kaunokirjallisuuteen.

Kirjallisuus-sanan käyttäminen eri yhteyksissä on myös arvovalinta. Ilmauksella on vahvoja korkeakulttuurisia konnotaatioita, ja jonkun teoksen tai tekstityypin nimittäminen kirjallisuudeksi ja toisen ei-kirjallisuudeksi on jälkimmäisen vahvaa vähättelyä.


Molemmat näkökohdat ovat tässä oleellisia. En pidä roolipelikirjan tekijää kirjailijana, koska tällainen kirja liittyy minusta liikaa tiedonvälitykseen; arvovalinta on myös itsestään selvästi mukana tällaisessa erottelussa. Minun tapauksessani se ei ehkä niinkään liity korkeakulttuurisuuteen toisin kuin silloin, kun erotetaan esimerkiksi viihteelliset dekkarit tai naisten kirjoittamat romanssit kirjallisuudesta tai sijoitetaan ne kirjallisuuden hierarkian häntäpäähän. Sen sijaan pidän lapsenomaisesti kiinni minulle tärkeästä kirjailijan käsitteestä, jonka olen omaksunut tai kehittänyt joskus alle kouluikäisenä. Käsitteessä tärkeintä on kirja, joka sisältää fiktiivisen tarinan tai tarinoita.

Käsitteeni ei varmaan ole ihan vedenpitävä. Esimerkiksi fiktiivisen määritelmä on horjuva. Se ei välttämättä tarkoita, että mikään kirjan tapahtumista ei ole koskaan tapahtunut – kyseessä on pikemminkin esteettinen lähestymistapa aiheeseen. Käsitteessä ei myöskään puututa julkaisemiseen, julkaisukanaviin tai lukijoihin. Voiko internetissä julkaissut kirjoittaja olla kirjailija? Kuitenkin tuo esteettisen kokemuksen tuottaminen on mielestäni tärkeä. Opinnäytetyön tekijä ei ole minusta kirjailija (ellei nyt sitten taideaineissa ole mahdollista kirjoittaa kaunokirjallista teosta opinnäytetyönään), vaikka esimerkiksi väitöskirjaan voisi kuinka uppoutua niin kuin fiktiiviseen maailmaan ainakin.

Lukemassani Ritva Hapulin teoksessa Ulkomailla. Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin huomautetaan, että Aino Kallaksen kirjailijanuraa tutkinut Kai Laitinen ohittaa Kallaksen matkakirjat muutamalla lauseella. Matkakirjallisuutta pidetään erilaisena kuin esimerkiksi romaanikirjallisuutta ja ylenkatsotaan ehkä sitä, miten matkakirjankin kirjoittaja valikoi tapahtumia, keksii näkökulmia, käyttää luovuuttaan ja leikittelee kielellä. Hapuli toteaa:

[M]atkakirjallisuudella on kirjallisuuden kaanonissa elämä- ja omaelämäkertojen lailla alhainen status. Romaanikirjallisuuden status sitä vastoin on korkea, ja juuri romaani tekee kirjoittajastaan tunnustetun.


Varmaan jokin luovan taiteilijan ja originaalisuuden myytti vaikuttaa tuossakin taustalla. Kirjallisuuden määritelmä onneksi elää koko ajan: saippuaoopperat, kreikkalaiset jumalat, suomalaiset talonpoikaisnaiset ja fantasian toisenlaiset maailmat sopivat kaikki siihen, tai ainakin niiden pitäisi sopia.

Miksen sitten salli roolipelikirjan tekijälle kirjailija-nimitystä? Jossainhan raja täytyy voida ylittää: keittokirjasta tulee kaunokirjallisuutta, kun reseptejä vähennetään ja tarinankerrontaa lisätään tarpeeksi. Harmi vain en osaa sanoa, missä se tapahtuu; tuttavani ovat kuitenkin varmasti tyytyväisiä tietäessään, että voin kyllä koska tahansa kertoa, mitä minä pidän kirjallisuutena ja mitä en.

Loppukevennyksenä toimikoon tämä roolipeliaiheinen sarjakuva Voynich-käsikirjoituksesta.
buuri: (Default)
Sunday, June 14th, 2009 09:23 pm
Luin muutama viikko sitten Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvan romaanin Ilkeät sisarpuolet (2007). Utrio on lempikirjailijoitani, ja olen lukenut hänen teoksiaan jo jostain kymmenvuotiaasta asti. Hahmotan hänen fiktiiviset kirjansa kahtena kategoriana: ensin ovat ne keskiajalle sijoittuvat, synkät ja raadolliset romaanit (joita aloin ensin lukea) ja sitten ne 1800-luvusta kertovat kepeät komediat. Oletin siis kirjaa aloittaessani, että nyt olisi vuorossa kepeää komediaa ja myös romantiikkaa.

Kuten tässä arvostelussa todetaan, Utrion tyyli on Ilkeissä sisarpuolissa jonkin verran erilainen. Linkin takaisen arvostelun kirjoittanut Salla kuvaa muutosta siten, että kirjailija on tuonut teokseen paljon "painavaa naisasiaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmisluonteen sarkastista arviointia", ja minustakin teos on tunnelmaltaan erilainen kuin esimerkiksi Saippuaprinsessa. Lukiessani huomasin lähinnä naisasian: se tuntui osoittelevammalta kuin aiemmin lukemissani Utrion teoksissa, ja vähän häiritsikin minua siinä mielessä, että mietin koko ajan, olisivatko henkilöiden kaltaiset ihmiset oikeasti olleet Turun palon aikaan niin tietoisia naisen asemasta. Matilda Dalman purevuudessaan, hellittämättömyydessään ja päämäärätietoisuudessaan aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita – toisaalta olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä, toisaalta epäröin uskoa häneen henkilönä.

Odotin kirjalta tietynlaista nautinnollisuutta ja siisteyttä siinä, että kohtaisin tutunoloisia henkilöitä ja heille kävisi tiettyjen kaavojen mukaisesti hyvin tai huonosti, enimmäkseen hyvin. En tarkoita, että odotin kirjan olevan kaavamainen, vaan että kerronta olisi varmalla tavalla toimivaa, viihdyttävää ja yllättävää. Näin olikin: Emilia Dalman, kirjallisesti suuntautunut mutta tarvittaessa tomera päähenkilö kohtaa kunnollisen ja viehättävän Larry Winterin, he tuntevat vetoa toisiinsa ja vastoinkäymisistä huolimatta ja epätodennäköisyyttä vastaan tunnustavat tunteensa toisilleen ja päättävät mennä naimisiin. Mielessäni syntyi odotus onnellisesta lopusta välittömästi, kun he tapasivat, ja odotus palkittiin. Kaunis ja teräväkielinen Matilda Dalman saavuttaa älykkyydellään päämääränsä tyttökoulun perustamisesta ja lisäksi kohtaa ihmisen, jonka seurasta hän aidosti nauttii. Olin yllättynyt jälkimmäisesti juonenkäänteestä ja pidin siitä varauksettomasti. Sisarpuoli Beata tuntuu aluksi vastenmieliseltä valituksensa ja häikäilemättömyytensä takia, mutta lukijan myötätunto kääntyy kuitenkin hänen puolelleen hänen ollessaan menettämäisillään omaisuutensa aviomiehen suvulle, ja lopulta riemuitsin hänen pelastaessaan omansa samalla jääräpäisyydellä, joka aiemmin oli ärsyttänyt minua (vaikka kyllä ymmärsinkin häntä, kun hän joutui äkkiseltään Ruotsista Suomeen vieraiden ihmisten joukkoon).

Vielä viimeisellä sivulla koin yllätyksen, joka sitten taas ei ollutkaan ollenkaan miellyttävä. Kirjassa oli selkeästi korostettu naisten näkymättömyyttä: Emilia tekee töitä sukulaisilleen mutta siitä ei makseta palkkaa eikä sitä kunnolla edes huomata, naisen täytyy anoa keisarilta itsemääräämisoikeutta halutessaan valvoa itse omaisuuttaan ja elättää itsensä, joka käänteessä tulee vastaan naisen riippuvaisuus sukulaisista ja aviomiehestä. Sitten kirjan viimeisessä kohtauksessa on tämä hyvä ja kunnollinen mies, Larry Winter, joka arvostaa Emiliaa tämän luonteen takia eikä ajattele tämän omaisuutta, ulkonäköä tai sukua, ja Larry ja Emilia aikovat perustaa yhdessä yrityksen ja tehdä töitä rinnakkain, toisiaan kunnioittaen ja arvostaen. Viimeisessä repliikissään Larry kuitenkin haaveilee tulevaisuudesta, jossa hänen yrityksensä nimi olisi Winter ja poika. Tunsin oloni petetyksi ja hyvä mieleni oli tiessään. Emilian arvostus ihmisenä ja työtä tekevänä naisena tuntui katoavan viimeisellä sivulla tyystin: hänen tuleva työnsä yrityksen hyväksi tehtiin näkymättömäksi ja samalla hänelle osoitettiin hänen paikkansa asettamalla odotus, että hän saa Larryn kanssa lapsen, joka on poika. Olin poissa tolaltani tuon lopun takia; se ei vastannut odotuksiani. Larryn ja Emilian kontekstissa loppukohtaus varmaan on onnen huipentuma – puolison löytyminen, päätös perustaa perhe, haaveet ja toiveet tulevasta jälkikasvusta ja menestyvästä yrityksestä – mutta kirjan kontekstissa, naisten työtä, panostusta ja ihmisarvoa vähättelevästä ilmapiiristä kertovan tarinan lopussa se hämmensi ja järkyttikin. Mietin sekä sitä, mitä kirjailija ajoi loppukohtauksella takaa, että sitä, miten Emilia oikein koki tuon tilanteen. Loppukohtauksessa ei oikein kerrota Emilian tunnelmista, ainoastaan siitä, mitä Larry tekee ja ajattelee. Beata peruu viime hetkillä avioliittoaikeensa ja lähtee tekemään Matildan rinnalla töitä. Leikittelin kirjan luettuani jonkin aikaa ajatuksella, että Emilia tekee samoin.
buuri: (Default)
Sunday, June 7th, 2009 12:06 pm
Kävin katsomassa uusimman Terminaattorin. Se oli yllättävän mukaansatempaava. Olin aiemmin päivällä lukenut Stuart Hallin toimittamaa kirjaa Representation. Cultural Representations and Signifying Practices ja esimerkiksi Transformers-trailerin aikana näin valkokankaalla vain representaatiota, mutta itse elokuvan alettua ne eivät enää pyörineet mielessä. Samastuin yllättävän paljon elokuvan henkilöihin ja eläydyin tunteilla tapahtumiin. Mitenkään kritiikittömästi en suhtaudu elokuvaan, mutta innostuin minulle aiemmin tuntemattomasta Terminaattori-maailmasta niin, että päätin alkaa katsoa tv-sarjaa Sarah Connor Chronicles.

Lisää elokuvasta; juoni- ja muita paljastuksia. )
buuri: (Default)
Friday, May 22nd, 2009 09:04 pm
Anne Allison kirjoittaa teoksessaan Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan (aiemmat kirjoitukseni teoksesta) mangassa olevista kohtauksista, joissa miehet katsovat vähissä pukeissa olevia tai alastomiksi riisuttuja naisia. Hän pohtii, mitä merkityksiä tällaisilla kohtauksilla on lapsille suunnatussa mangassa ja millainen suhde näillä kohtauksilla, jotka eivät johda esimerkiksi koskettamiseen, on seksuaalisuuteen. Pohdinnassaan hän yhdistää seksuaalisuuden ja identiteetin määrittelyn sekä fantasian ja toden suhteen ja arvioi kriittisesti länsimaalaista antropologiaa.

Allisonin teos alkaa kuvauksella fantasian ja todellisuuden yhteenkietoutumisesta. Mietin kuvausta itse muutama viikko sitten, kun pidin tenttiin lukemisen lomassa pieniä eskapistisia taukoja. Allison yhdistää mangan sekä eskapistiseen fantasiaan että työntekoon: hän perustelee, että pojat (Allisonin näkökulma keskittyy poikiin ja miehiin) lukevat mangaa läksyjen lomassa ja sitä on heille ehkä annettukin nimenomaan opiskeluun kannustavaksi ja opiskelusta palkitsevaksi välipalaksi; samoin aikuiset miehet lukevat mangaa metrossa matkalla töihin. Kummassakin tapauksessa kyseessä on vielä eroottisia kuvia sisältävästä mangasta: lapsille suunnatussa mangassa on eroottisia kohtauksia, joissa paljastetaan naisten ruumiinosia, ja aikuisille suunnattu manga on vielä suuremmassa määrin eroottista. "Gazing at female bodies is constructed both as diversionary and recreative for males and as sexual", Allison toteaa, eli että naisten ruumiiden tai ruumiinosien katsominen on miehille huvitusta, virkistäytymistä työstä ja seksuaalista.

Allison kirjoittaa, että seksin voi nähdä japanilaisille miehille hyödykkeenä, joka avioliitossa tähtää lisääntymiseen ja on avioliiton ulkopuolella rentoutumista ja huvia (recreative). Hänen mukaansa japanilainen avioliitto ei perustu rakkaudelle tai intohimolle vaan keskiössä ovat perheen perustaminen ja lasten kasvattaminen. Seksi huvin vuoksi on keskittynyt pikemminkin miehille suunnattuihin eroottisiin palveluihin, esimerkiksi klubeihin, joissa miehet puhuvat eroottisesti naisille ja katsovat puolittain alastomia naisia (esimerkiksi tarjoilijoita). Klubien naiset ovat palveluja käyttäville miehille toisia eli miehiä ja heidän vaimojaan sosiaalisesti alempana. Seksin jako lisääntymiseen tähtäävään seksiin ja huvin vuoksi harrastettavaan seksiin sisältää siis hierarkiaa. Lisäksi tällainen jako voi ylipäätään olla olemassa sukupuolittuneen työnjaon vuoksi: miehet käyvät pääasiassa kodin ulkopuolella töissä kun taas naiset kasvattavat lapsia kotona.

Allison huomioi, että eroottisia palveluja miehille tarjoavissa klubeissa ei kuitenkaan hyväksytä genitaalista ja ejakulaation sisältävää seksiä. Hän näkee yhtäläisyyksiä työmatkalla luetun mangan ja eroottisten palveluiden välillä. Molemmissa on elementtejä vapaa-ajasta ja rentoutumisesta mutta myös työnteosta, koska esimerkiksi ravintolassa saatetaan käydä työpaikan kustannuksella, ja toisaalta tällaiset vapaa-ajan ja erotiikan yhdistävät paikat ovat kalliita eli edellyttävät kovaa työtä. Lisäksi molemmissa intohimon ei anneta häiritä työntekoa ja liiketoimintaa. Miehet eivät voi masturboida lukiessaan mangaa julkisella paikalla, ja fyysinen seksuaalinen kanssakäyminen eroottisten klubien naisten kanssa on myös tabu. Allison väittää, että japanilaiseen yhteiskuntaan kuuluu miesten seksuaalisen energian ja intohimojen kanavoiminen siten, että ne eivät häiritse heidän työntekoaan. Siksi, hän toteaa, japanilaiset miehet ovat myös paitsi seksuaalisesti subjekteja myös tirkistelijöitä ja fetisistejä: jotta aviopuolisoiden välisen suhteen hoitaminen tai toisaalta avioliiton ulkopuoliset seksuaaliset suhteet eivät veisi aikaa, energiaa ja keskittymistä työltä.

Allison näkee lapsille suunnatun mangan seksuaalista katsomista kuvaavat kohtaukset merkittävinä japanilaisen miehen seksuaalisuuden tuottamisen kannalta. Kohtaukset, joissa miehet tuijottavat paljastuneita naisen ruumiinosia mutta eivät etene fyysiseen kontaktiin, ovat samaten kuin eroottisen mangan lukeminen julkisella paikalla tai fyysisen kontaktin kieltävät eroottisen klubit muistutuksia siitä, että japanilaiselle miehelle seksuaalisuus on sosiaalisesti toisarvoista. Allison argumentoi, että japanilaisten miesten identiteetille ovat seksuaalisuutta tärkeämpiä työntekijän rooli ja perheen huoltaminen. Näin siis länsimaalainen lähtökohta identiteetin perustumisesta seksuaalisuudelle ei toimi japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria tutkittaessa; lisäksi Allison kritisoi länsimaalaisen male gaze -teorian oletusta siitä, että miehen katsoessa naista miehellä olisi automaattisesti valtaa ja että hän olisi aktiivinen.

Tämä on viimeinen teksti, jonka kirjoitan Permitted and Prohibited Desires -teoksesta. Siinä olisi kyllä ainesta vielä vaikka kuinka moneen kirjoitukseen. Nautin todella paljon sekä kirjan lukemisesta että siitä kirjoittamisesta: minusta kirja on täynnä kiehtovia ajatuksia ja vaikuttaa hyvin perustellulta ja varteenotettavalta niin japanilaisen kulttuurin kuin antropologian teorian kannalta. Toivottavasti tekstejäni on ollut kiinnostavaa lukea.
buuri: (Default)
Monday, April 27th, 2009 11:51 am
Ostan silloin tällöin Findusin Wok Classic -vihanneksia. Viime kerralla kaupassa sattui silmään saman firman Yrttiset uunikasvikset, ja niistäkin innostuin. Valmistettuani ne huomasin vain, että sisällöstä on 30 % perunaa. Se oli pettymys, kun perunaa syön muutenkin ja ihan itse voin sen keittää. "Uunikasvikset" kuulosti jännittävältä ja uudelta. Mietiskeltyäni aikani perunan valmistusta tajusin, että voisinhan minä nuo kaikki muutkin pakastevihannekset valmistaa itse. Silloin voisin vielä valita mieluisimmat ja jättää vähemmän mieluisat pois (uunikasvisten ruusukaali ei saanut suosiotani).

Uunikasviksissa on oreganoa ja timjamia ja kätevähän tuollainen pussi on valmiina ostaa, kun lämmittämiseen menee vartti (10 minuuttia ja paistinpannun lämpenemiseen kuluva aika). Classic on silti suosikkini, koska siinä on parsakaalin lisäksi palsternakkaa. Kesäkurpitsa valitettavasti puuttuu molemmista pusseista, joten sitä voisi ostaa tuoreena – ja kysyä äidiltä, miten se valmistetaan.
buuri: (Default)
Monday, April 20th, 2009 12:20 pm
Olen taas lukenut Kemikaalicocktailia ja lisännyt tietämystäni. Kemikaalicocktailissa käsitellään paljon arkisia asioita kuten hammastahnaa, deodorantteja, pesuaineita ja ruokaa – sekä lisäaineita, jotka myös ovat hyvin edustettuina jokapäiväisessä elämässä. Blogimerkintöjen lukemisen lomassa nousen välillä katsomaan omien käyttötavaroideni ainesosaluetteloita, ja aina siellä ilmenee jotain tuttua.

Tänään vuorossa oli purukumi, josta Kemikaalicocktailin kirjoittaja toteaa, ettei se maadu ja varoittaa vielä purukumeista, jotka sisältävät aspartaamia (E951) tai asesulfaami K:ta (E950). Täällä on myös yksityiskohtaista asiaa purukumien sisällöstä. Omassa Xylitol Jenkki -pussissani mainitaan ensimmäisinä aineksina makeutusaineet, ensimmäisenä ksylitoli, eikä luettelossa ole aspartaamia. Kahdeksas ainesosa on kuitenkin jälleen "makeutusainetta", suluissa asesulfaami K. Seuraavalla ostosreissulla luultavasti lukaisen ainesluettelon läpi ennen ostamista.

Sain muuten viikonloppuna lahjaksi reilua 72-prosenttista luomusuklaata, jossa on viittä ainetta ja soijalesitiinistäkin mainitaan erikseen, ettei se ole geenimuunneltua. Hyvin maistui.
buuri: (Default)
Monday, April 13th, 2009 07:55 pm
Anne Allisonin kuvaus lapsille suunnatusta mangasta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan -teoksessa herätti ainakin minussa kysymyksiä siitä, millaisia merkityksiä on mangassa olevilla kohtauksilla, joissa miespuoliset henkilöt katsovat naisten tai tyttöjen paljastuneita tai paljastettuja ruumiinosia. Allison kiinnittääkin huomiota mangan kohdeyleisön ikään ja siihen, että samanlaisia kohtauksia on myös aikuisille suunnatussa eroottisessa mangassa. Allison pohtii, onko tällainen katsominen lapsille suunnatussa mangassa seksuaalista. Se ei ainakaan täytä sellaista seksuaalisuuden kriteeriä, että sitä ei seuraa sukupuolielinten kontakti tai orgasmi. Teoksensa antropologisen teeman mukaisesti hän lähtee liikkeelle purkamalla seksuaalisuuden käsitettä ja erityisesti sen länsimaisia konnotaatioita.

Allison kritisoi länsimaista tapaa määrittää ihmisen identiteetti seksuaalisuuden kautta. Hän kertaa, että freudilaisen ajattelutavan mukaan subjektiivisuus alkaa genitaalisen heräämisen, sosiaalisen sukupuolen hahmottamisen ja insestitabun yhteisvaikutuksesta lapsen mielessä, jolloin lapsi myös oivaltaa, että isillä on sosiaalista valtaa, jota naisilla ei ole, ja että miehillä on penis, jota naisilla ei ole.

Significantly, a boy's desire for his mother is both genital and genitally tabooed at this stage, and it is the father, with a penis larger than the boy's, who is the object of the mother's sexual interest as well as the social authority who enforces the taboo against mother-son incest. All of these desires, prohibitions, and recognitions become conflated at this point, according to Freud, and most important for both boys and girls is the recognition that fathers have a social power that mothers lack and that males have a penis that females don't.


Allison huomauttaa, että muiden muassa feministit ajavat näkökantaa, jonka mukaan identiteettiin vaikuttavat monet tekijät kuten luokka, rotu, kulttuuri ja historia. Tekstiä lukiessa tulikin sellainen olo, että Freudin ajatukset ovat tyypillisiä ylemmän luokan valkoisen kristityn heteroseksuaalisen miehen pohdiskeluja identiteetistä: monien etuoikeuksiensa keskellä hän ei ole nähnyt, mitkä tekijät muokkaavat ihmisiä ja vaikuttavat heidän elämäänsä, ja on keskittynyt niiden sijaan seksuaalisuuteen.

Japania tutkiessaan Allison on siis kyseenalaistanut länsimaisia käsityksiä. Mangasta hän kirjoittaa, että kokonaan tai osittain alastomien naisruumiiden kuvat ovat hänen mielestään mangassa seksuaalisia, mutta eivät samalla tavoin kuin se freudilaisittain ymmärrettäisiin:

[S]exuality, by this construction, does not radically change its form and meaning in puberty, the time when, Freud and western male gaze theorists argue, genitals dominate sexuality and order an emerging subjectivity. Neither this western-based conception of subjectivity nor its construction of sexuality can be strictly applied, I argue, to Japan.


Allisonista mangassa on seksuaalista katsomista, johon pojat totutetaan lapsille suunnatussa mangassa kun he ovat niin sanotusti esigenitaalisia ja monin tavoin riippuvaisia äideistään, eli eivät länsimaisten teoreetikkojen mukaan sukupuolielintensä kehityksen tai äideistään erossa tapahtuvan subjektiviteetin synnyn kannalta puberteetissa. Tällaisessa katsomisessa siis seksuaalisuus rakentuu eri tavalla kuin länsimaissa ajatellaan, eikä murrosikä vaikuta siihen yhtä mullistavasti kuin länsimaisessa ajattelutavassa.

Oli kiinnostavaa lukea Allisonin tekstiä Freudista ja subjektiviteetista. Suurin osa asiasta oli minulle epämääräisen tuttua, mutta Allisonin kuvaus selkeytti joitakin kohtia, ja sekä Allisonin että hänen mainitsemiensa feministien kritiikki Freudin ajatuksia kohtaan tuntui virkistävältä. Toisaalta Freudin ajatukset peniksestä sosiaalisen vallan symbolina vaikuttavat omassa historiallisessa yhteydessään perustelluilta, mutta toisaalta myös huomautukset naisilla ja äideillä olevasta konkreettisesta vallasta sekä naisten rintoihin ja lisääntymiskykyyn kohdistuvasta kateudesta nostavat esiin merkittäviä puutteita Freudin teoriassa. Näistä on kiinnostavaa lukea sekä historiallisessa mielessä, koska freudilaiset käsitteet kuten tukahdutetut halut ovat olleet ja ovat niin tärkeitä länsimaisessa kulttuurissa, että kysymyksinä, joita itsekin voi pohtia. Mistä identiteetti koostuu? Milloin ja miten subjektiviteetti muodostuu? Mikä on seksuaalista, miten seksuaalinen määritellään ja millaisia kulttuurillisia eroja seksuaalisuudessa ja seksuaalisessa on? Näihin kysymyksiin en ainakaan tässä edes yritä vastata, mutta niitä tulee kyllä pohdittua.
buuri: (Default)
Wednesday, April 8th, 2009 04:56 pm
Olen lukenut noin viikon ajan Kemikaalicocktail-blogia, jossa on monenlaista asiaa luomusta, ekologisuudesta ja lisäaineista. Olen innostunut ostamaan esimerkiksi luomu- ja Reilun kaupan tuotteita. Tieto lisää tuskaa eli blogia lukiessa olen saanut tietää monista käyttämistäni tuotteista epätoivottavia asioita, mutta toisaalta on myös ollut hyvä saada tietää lisää ja tehdä sen johdosta erilaisia valintoja.

En varmaan tee tästä mitään ruokablogia, mutta kirjoitan ehkä siitäkin joskus, ja ainakin nyt mainitsen Urtekramin luomusuklaasta, jota ostin. Ostin sekä tummaa (kaakaota ainakin 55 %) että maitosuklaata (kaakaota ainakin 38 %), koska en ollut sitä koskaan ennen maistanut ja halusin vertailla. Urtekramin suklaassa on myös Reilun kaupan raaka-aineita, joten se on monessa suhteessa hyvä ostos.

Ensimmäistä kertaa maistaessani molemmat suklaat tuntuivat hyvin tummilta ja niissä oli voimakas sivumaku. En oikeastaan pitänyt kummastakaan. Toisella kerralla sivumaku tuntui edelleen, mutta tänään maistoin niitä kolmatta kertaa enkä enää erottanut niin voimakkaasti kummaa sivumakua – minkä epäilen olevan aitoa kaakaota, vai onkohan tämä liiallista epäluuloa Fazerin sinistä kohtaan. (Siinä on muuten vähintään 30 % kaakaota, vertailun vuoksi.) Näin näyttää makuaisti tottuvan. Olisi ihan hyvä, jos opettaisin itseni pois makeista suklaista, joita on helppoa napsia vaikka kuinka paljon. Lisäksi luomun ja reilun ostaminen lämmittää mieltä.

Jokohan tässä oli tarpeeksi mainostusta. :)
buuri: (Default)
Monday, April 6th, 2009 06:12 pm
Pienen tauon jälkeen jatkan taas Anne Allisonin hienosta kirjasta Permitted and Prohibited Desires. Mothers, Comics and Censorship in Japan. Aiemmin kirjoitin äideistä, nyt ovat vuorossa japanilaiset sarjakuvat eli manga. Allison käsittelee sukupuolten välisiä suhteita, seksuaalisuutta ja väkivaltaa mangassa. Hän tarkastelee lähinnä miehille ja pojille suunnattuja sarjakuvia.

Allison kirjoittaa kiinnostavasti katsomisen konventioista ja merkityksestä mangassa. Hän kuvailee katsomista lapsille suunnatussa mangassa näin:

Although this depiction could not be said to dominate comic imagery for children [...] it appears consistently. Basically this image is structured as follows: A female who is a girl, a woman, or a girl transiting to womanhood has her clothes fully or partially removed, usually by a male. This male and often others – a group, a crowd, even an auditorium of onlookers – then view the female's body, positioned as it has been by both the events of the story and its illustrations to be on display. Occasionally no clothes are removed at all and the viewers peep up a skirt at panties or see a close-up of breasts or buttocks whose contours are visible through clothes. The female typically reacts with embarrassment if she realizes she is being looked at, and with humiliation if her clothes have been forcibly removed. The male's reaction is one of transfixion and immobilization; sweat pours down his face and he rarely does more than just stare. The scene ends here, crystallized into a still shot of male looking and female being looked at that almost never develops into further action or bodily contact.


Allison huomioi, että katsominen on sukupuolisesti jakautunutta, eli mieshenkilöt katsovat naispuolisia henkilöitä, ja että katsominen on usein seurausta toiminnasta mutta johtaa harvoin muihin tapahtumiin. Eräässä esimerkissä naishahmon rinnat paljastetaan jäähallissa, ja kaikki – katsojat, jääkiekon pelaajat, henkilökunta – jäävät tuijottamaan häntä. Teknisistä laitteista vastaava mieshenkilö saa erektion, joka sammuttaa hallia kylmentävät laitteet. Jää alkaa sulaa, kiekko-ottelu keskeytetään ja kaikki lähtevät kotiin. Esimerkin absurdius nostaa mielestäni hyvin esiin konvention tyypillisiä piirteitä.

Allisonin teoksessa johtavana teemana on länsikeskeisyyden kritisoiminen antropologiassa: Allison pyrkii tarkastelemaan japanilaisia ilmiöitä soveltamatta länsimaisia käsitteitä suoraan. Katsomista tutkiessaan hän tarkastelee kriittisesti länsimaista male gaze -teoriaa. Teorian mukaan katse on sukupuolittunut (miehet katsovat naisia), vallan ilmaisu (valtautuneet tai valtaa käyttävät subjektit katsovat valtaa vailla olevia objekteja) ja seksuaalinen (katsominen tuottaa seksuaalista nautintoa ja katsottavana oleminen tuottaa jonkun muun seksuaalista nautintoa). Allison toteaa:

What is less acceptable, however, is the rather homogenized and simplified assumption that men are empowered when looking at women and that women are disempowered when they are looked at by men. Work is being done that examines nonheterosexual forms of gazes or gazing by women as well as the potential for pleasure that not only looking but also being looked at may produce. Yet the assumption is still widely shared, if lamented, that when men in a patriarchal society are positioned to look at women, the look is charged with power.


Allison huomauttaa, että oletus miehillä olevasta vallasta male gaze -teoriassa perustuu määritelmään, jossa naisilla ja äideillä oleva valta, vaikutusvalta ja auktoriteetti on lähtökohtaisesti sivuutettu. Lisäksi teoriassa oletetaan, että katsominen on automaattisesti miehiä valtauttavaa. Allison esittää, että fallosentrisessä yhteiskunnassa miesten epävarmuuden tunteet ja riittämättömyyden pelko voivat olla naisten esineellistämisestä saadun nautinnon takana. Tämä problematisoisi vallan käsitettä ja kyseenalaistaisi sen, että miehet välttämättä valtautuisivat voyeuristisina tai fetisoivina katsojina.

Allisonin esimerkeissä on kiinnostavaa myös suhde aktiivisen ja passiivisen sukupuolittuneisuuteen. Länsimaisessa ajattelussa aktiivisuus, myös tai etenkin seksuaalinen aktiivisuus, liitetään yleensä mieheen. Manga-esimerkeissä taas mieskatsojat ovat jähmettyneitä, suorastaan katsomisen vankeja, kykenemättömiä tekemään mitään.

Tällainen binaarien kyseenalaistaminen on Allisonin teoksessa nautittavaa luettavaa. Hän toteaa, että katsomisesta tulee käytäntö, jolla on seksuaalisia ja sukupuolisia merkityksiä, vain tietyissä kulttuurillisissa ja historiallisissa yhteyksissä, eikä se ole biologista, universaalia tai ikuista. Jälleen siis kirjoitan tässä blogissa kontekstin tärkeydestä ja merkityksien tutkimisesta kontekstissaan.
buuri: (Default)
Tuesday, March 31st, 2009 08:15 pm
Kävin katsomassa suomalaisen elokuvan Kielletty hedelmä. (Suomalaisuus täytyy mainita erikseen, koska suomalaisia elokuvia tulee nähtyä niin vähän.) Pari kommenttia linkin takana. Paljastan jonkin verran elokuvan tapahtumia. )
buuri: (Default)
Monday, March 16th, 2009 04:19 pm
Kävin katsomassa Watchmen-elokuvan viime viikolla. En ole lukenut sitä sarjakuvaa, enkä tiennyt elokuvasta juuri mitään muutenkaan, oikeastaan vain sen että se perustuu sarjakuvaan ja että siinä on paljon väkivaltaa. Olisin kyllä pysynyt paremmin kärryillä, jos olisin lukenut sarjakuvan ensin; toisaalta oli kiinnostavaa katsoa, miten elokuvan ymmärtää ilman taustatietoja.

Piilotan kommenttini tämän linkin taakse, etten vain spoilaa ketään. )
buuri: (Default)
Tuesday, March 3rd, 2009 08:46 pm
Yritän lukea tenttiin. Se merkitsee lähinnä, että löydän kasapäin kiinnostavampia kirjoja ja luen sitten niitä.

Tällä kertaa lukuvuorossa on Kolonialismin jäljet. Keskustat, periferiat ja Suomi (toim. Kuortti, Lehtonen ja Löytty). Luin minua erityisesti kiinnostavan artikkelin "Neutraalisti rasistinen? Erään sanan politiikkaa", Anna Rastaan tekstin n-sanasta (kuten hän asian ilmaisee). Rastas analysoi n-sanasta käytyä keskustelua ja tarkastelee n-sanan käyttöä eri yhteyksissä. Lähtökohdakseen hän on ottanut väitteen, että n-sana on Suomessa neutraali, vaikka sitä muissa maissa pidetään rasistisena. Rastas toteaa, että paljon keskustelun vuoksi on vaikeaa kuvitella suomalaista, joka ei tietäisi sanan kiistanalaisuudesta ja siitä, että monet ihmiset kokevat sen loukkaavaksi. Hän kysyy, miksi sanasta kuitenkin pidetään kiinni.

N-sanan käyttöä on puolustettu esimerkiksi sillä, että se on ennen ollut Suomessa "neutraali" tai "tavallinen". Rastas tarttuu väitteeseen ja tutkii, missä yhteyksissä sanaa esiintyy kirjallisissa lähteissä. Hänen mukaansa tietokirjoissa ja lehdissä sanaan liitetään kielteisiä määreitä ja kuvauksia. N-sanalla nimetyt kansat kuvataan lapsellisiksi, epärationaalisiksi tai epäinhimillisiksi juuri sen kolonialistisen esitystavan mukaisesti, "jota nykyään pidetään yleisesti halventavana ja rasistisena". Rastas huomauttaa, että tuon ajan yleinen maailmankuva, jonka suomalaisetkin jakoivat, oli hyvin rasistinen. Hän kysyy, voiko näitä merkityksiä, joita n-sanaan kiinnitettiin tuona aikana, sanoa neutraaleiksi tai harmittomiksi.

Rastas huomauttaa, että n-sanasta keskusteltaessa tulee usein tunne Suomen erityisyydestä. "Aivan kuin kielteiset, halventavat ja rasistiset afrikkalaisia koskevat puhe- ja esitystavat eivät olisi koskaan olleet osa (nimenomaan) suomalaista kulttuuria." Hän tuokin esille, että n-sanan rasistisuuden myöntäminen pakottaa arvioimaan oman maan historiaa uudelleen ja luopumaan moraalisesta ylemmyydentunteesta, käsityksestä, että muita maita raskauttavat kolonialismin synnit mutta Suomea ei.

Rastaan mukaan n-sanan käyttöä puolustetaan myös sillä, että se ei puhujalle itselleen edusta rasismia tai halveksuntaa. Rastas siteeraa artikkelissaan Franz Fanonin kuvausta tilanteista, joissa joku nimetään n-sanalla:

Kohtaamisissa, joissa joku nimetään tuolla sanalla, muiden ajatukset ja tunteet, kuten pelko tai seksuaalistaminen, muuttuvat osaksi rodullistavien katseiden ja kommenttien kohteena olevaa identiteettiä. Ne alkavat muuttaa myös yksilön suhdetta omaan ruumiiseen. -- Sana voi myös palauttaa mieleen kokemuksia kiusaamisesta, häirinnästä, torjunnasta ja jopa fyysisestä väkivallasta tai sen pelosta. Muiden ihmisten "En tarkoita sillä mitään pahaa" -kommentit eivät pysty pyyhkimään tuota tietoa pois.


Tässä siis taas kontekstista, joka tuntuu olevan tämän blogin teema. Sanan merkitys rakentuu kontekstissa. Argumentti, että n-sana ei ole rasistinen jos sanoja ei tarkoita sitä rasistiseksi, oudoksuttaa. Siinä voi nähdä rasismin ongelmallisuuden väheksyntää ja asenteen, että oma oikeus käyttää niitä sanoja joihin on tottunut on tärkeämpi kuin n-sanalla nimetyn ihmisen oikeus olla kuulematta haavoittavaa kielenkäyttöä. Rastas toteaa artikkelissaan, että keskustelu n-sanasta käydään usein ilman niitä ihmisiä, jotka eniten tai todennäköisimmin tuota sanaa kuulevat. Tilanne on absurdi – sanan käytöstä ja sen sallittavuudesta keskustellaan kuulematta, miltä sen kohteeksi joutuvista tuntuu. Rastas kiteyttää sen lainaamalla mielipidekirjoitusta: "Kuinka suomalainen voi määrätä sen, miltä mustasta ihmisestä saa tuntua kun häntä kutsutaan neekeriksi?"

Rastas huomauttaa myös, että nykyään n-sanaa käytetään myös rasismin kyseenalaistamiseen, ja sanasta on tullut rasistisen suomalaisen "juntin" merkitsijä. "Tällaisen n-sanan käytön voi tulkita anti-rasistiseksi strategiaksi, mutta sellaisenakaan se ei välttämättä ole harmitonta. Se pitää yllä vanhoja halventavia esitystapoja ja tekee usein mahdolliseksi myös sellaiset tulkinnat, joita puhuja ei ole tarkoittanut." Esimerkiksi Rastas nostaa Marjo Kaartisen teoksen Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta, jossa vieraan pelko on nimetty pelkäävien puheiden mukaan. "Tällöin tutkija tulee kuitenkin väistämättä nimenneeksi myös kammon (vieraspelon, rasismin) kohteen juuri sillä sanalla, jossa kielteiset kuvaustavat tiivistyvät. Hän ei tule ottaneeksi huomioon sitä, että tuo 'kammon kohde' on nyt täällä, puhuu suomen kieltä, eikä halua tulla kutsutuksi n-sanalla."